Olen särkynyt saviruukku

Pappi kysyi kristityn kodin pieneltä pojalta: ”Mikä sinusta tulee isona?” Hän vastasi: ”Merirosvo, jos Jumala suo”. Kaikille Jumala ei sitä suo, mutta silti monet tuntevat itsensä särkyneiksi.

Kun Jumala halusi tehdä upeimman taideteoksensa ihmisen, aineeksi kelpasi maan tomu. Ihminen on hauras. Silti Jumala näki siinä oman kuvansa.

 

Mahdottomasta on tehty mahdollinen. Ihmisen ajatus voi olla: ”Minä olen kuin rikottu astia”. Elämään kuuluu särkyminen ja silti Jumalan kämmenellä oleminen, sillä ”ihmisparka, mikä sinä olet arvostelemaan Jumalaa. Sanooko saviastia muovaajalleen: Miksi teit minusta tällaisen?” (Room.9:19-21).

 

Savenvalaja ajattelee aina saveansa. Mutta mitä vaiheita saviastian tekemisessä on?

 

Savea on vaivattava

Savea on vaivattava, muuten se ei kestä omaa painoansa. Silloin voi löytyä pieniä siruja, jotka on revittävä pois, etteivät ne repisi myöhemmin astiaa.

 

Ihmisen on kohdattava oma pahuus ja läsnä oleva kipu. Erkki Lemiselle sanottiin: ”Kuule Erkki, sinussa näkyy niin kirkkaana tuo sinun pimeä puolesi”.

 

Oletko sinä nähnyt pimeyttä lähimmäisissä, seurakunnassa ja kristityissä? Tiedätkö mitä pölyä se on? Samaa kuin teillä kotona ja sinun sydämessäsi.

 

Tässä kivussa voi vajota alas ja sanoa ”Sinä olet syössyt minut syvyyksien perille, pimeään pohjattomaan kuiluun.” (Ps. 88:7). Kun on tarpeeksi alhaalla, tulee masennus, usko uhkaa hiipua ja toivo kuolee. Mutta ”murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta”. (Jes.42:3)

 

Savi laitetaan välillä syrjään

Savea pitää suostutella, sillä se kapinoi pakkoa vastaan.

 

Eräältä vanhukselta kysyttiin: ”Miten sinä olet tullut uskoon?” Hän vastasi ”Muroma se oli, joka minut pelästytti…” Uskoon voidaan pelotella, mutta mitään uutta ei synny pakottamalla.

 

Samalla tavalla kuin savi, ihminenkin laitetaan välillä syrjään. Sivuun valtavirroista. Silloin mikään ei maistu, rukous on kuollutta, uskonyhteys tuntuu tympeältä tai sitä ei ole. Ollaan syrjässä.

 

Tämä on hengellisen elämän tärkeimpiä läksyjä. Ja vaikeimpia oppia. Monet syrjässä ajattelevat, että Jumala on minut unohtanut, vaikka ”murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää” (Ps. 51:19).

 

Astia voi mennä valannan aikana rikki, mutta syrjässä olemisellakin on jokin merkitys. Eräästä tällaisesta tilanteesta on syntynyt laulun sanat ”Mua tartu käteen Herra ja taluta…jos tunnekaan en täällä sun hoitoas, oot kanssain surun säällä…”

 

Vaikka et tuntisi mitään, Kristuksen omana et ole koskaan syrjässä. Hän on joskus ääneti, sillä Hän rakastaa sinua.

 

Savenvalajalla ei ole kiire

Kasvu on aina hidasta, mutta sitä tapahtuu. Jumalan ihmiset ovat aina joutuneet odottamaan.

 

Jumalalla ei ole kiire, vaikka meillä on. Siksi eräs kristitty rukoilikin ”Herra tee minusta kärsivällinen ja heti”. Jotkut kuitenkin luovuttavat. Lännessä oli aikanaan kullankaivaja, joka tunkeutui pitkälle, jossa kultalöydösten arveltiin olevan. Kuitenkin hän lopetti ja löi maahan hakkunsa, jossa luki ”Minä luovutan”. Seuraavalla viikolla paikan vierestä löydettiin lännen historian yksi suurimpia kultalöytöjä.

 

Jumalan valtakuntaan ei ole pikatietä, vaan pitkä odottamisen yö ja tie, jossa Jumalalla on aikaa. ”Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani” (Ps.42:12).

 

Olin kerran kiireisenä pankki-automaatilla. Naputin numerot ja odotin hermostuneena. Automaattiin tuli teksti: ”Odota hetki – tapahtumaasi käsitellään”. Odottaessamme emme tiedä, että Jumalan monitorit pyörivät. Meidän asioita käsitellään koko ajan. Suurella savenvalajalla ei ole kiire. Arabien mukaan ”kiire on Perkeleestä”.

 

Valantatyö päätökseen

Astia voi mennä valannan aikana rikki, mutta palat ovat tallessa.

 

Jumala tahtoo viedä tekonsa päätökseen. Jumala voi paljon parantaa ja uudistaa, mutta valmista tulee kerran taivaassa. Jumala antaa aina uuden mahdollisuuden.

Saviastiasta tulee valmis vasta suuressa uunissa ja ihmisestä täydellinen vasta taivaassa.

 

Tytti Jäppinen on oivaltanut kirjoittaessaan ”kerran ehjä ihminen, ylistää tietä Kristuksen” (Virsi 511). Kerran taivaassa on ehjä ihminen. Täällä kaikki kuljemme ontuen. Saamme luottaa ”siihen, että Jumala, joka on teissä aloittanut hyvän työnsä, myös saattaa sen päätökseen Kristuksen Jeesuksen päivään mennessä” (Fil.1:6).

 

Hain vuosia sitten tyttäreni vekkulikerhosta, jonne oli matkaa noin kilometri. Kysyin häneltä halua tulla syliin kävelemisen sijaan. Kolmevuotias vastasi ”Ite”.

 

Puolessa välissä voimat alkoivat uupua toppapuvussa reppu selässä. Viimeinen edessä oleva mäki oli liikaa. Hän pysähtyi ja kääntyi minun puoleeni. Pienet kädet ojentuivat isän puoleen ja hän sanoi: ”Isi, kanna mut kotiin…”

 

Teuvo V. Riikonen

 

Kirjoittaja on kirjailija-pastori, joka toimii Savonlinnan kristillisen opiston rehtorina.