Oliko Paavali vihainen?

Paavali törmäsi usein vaikeuksiin. Korintissa asiat olivat pahasti sekaisin, eikä Roomassakaan kristillinen rakkaus kukoistanut. Mutta joka kirje alkaa kiitoksella ja kehuilla. Vasta kun niiden loisteessa on lämmitelty hetki, on aika nostaa vaikeat asiat pöydälle. Tämän tekniikan apostoli oli oppinut tuon ajan puhetaidosta.

Nykyäänkin on hyvä lähestyä toista ihmistä lempeästi ja arvostaen, jos tarkoitus on saada hänet tarkistamaan käytöstään. Päällekäyvä asenne nostaa piikit pystyyn keneltä tahansa.

Olen hämmästynyt!

Galatiassa kaikki on toisin. Sen sijaan että Paavali kiittäisi Jumalaa kuulijoistaan hän huudahtaa: “Minua hämmästyttää!”, Gal. 1:6. Samaan hengenvetoon hän kiroaa jokaisen, joka julistaa hitusenkin erilaista evankeliumia, olkoon vaikka Jumalan enkeli, Gal. 1:8–9.

Jatkoa seuraa: “Te mielettömät/hullut galatalaiset, kuka teidät on lumonnut/noitunut?”, Gal. 3:1. Välillä apostoli vaipuu epätoivoon: “Kunpa voisin olla nyt luonanne ja löytää oikean äänensävyn! En tiedä, mitä teille tekisin”, Gal. 4:20. Vastustajilleen hän suosittaa reippaanpuoleista ympärileikkausta, Gal. 5:12.

Tutkijoiden mukaan Paavali kirjoittaa “melkoisen tunnetilan vallassa”, “harvinaisen kiihkeästi”, hän paljastaa “tulisen luonteensa”, sanelee “palavassa raivossa”, “ensimmäisen tunnetilan vallassa” ja “syvän henkilökohtaisen ahdistuksen alla”.

Raivon teologiaa?

Jos Paavali oli täynnä pyhää kiukkua, mitä se vaikutti sisältöön? Joidenkin mukaan hän tuli Galatalaiskirjeessä sanoneeksi sellaista, mitä ei oikeastaan tarkoittanut. Väitetään, että Roomalaiskirje on apostolin yritys kirjoittaa samoista asioista tasapainoisemmin.

Kuitenkin juuri Galatalaiskirjeestä löytyvät kristinuskon kirkkaimmat helmet. Siihen ovat kirkon suuret opettajat Krysostomoksesta Lutheriin olleet erityisen ihastuneita. Juuri Galatalaiskirjeestä loistaa ajatus siitä, että ihminen pelastuu uskosta eikä omien tekojen kautta, tai että laki oli voimassa vain Kristuksen tulemiseen asti. Tai että olemme Jumalan lapsia, kun uskomme Jeesukseen. Että kaikki Kristukseen kastetut ovat pukeneet hänet ylleen, eikä ole enää väliä sillä, kuka on orja tai vapaa, mies tai nainen – kaikki olemme yksi ruumis, Gal. 3:26–29. Onko tämä vain kärjistettyä puhetta, jota apostoli itsekin myöhemmin katui?

Nyt tarvitaan retoriikkaa

Uusimpia tieteellisiä raamatuntutkimuksen välineitä on retorinen kritiikki. Se pohtii, miten tekstillä pyrittiin vaikuttamaan yleisöön. Vasta retoriikan avulla voidaan edes kysyä, mitä Paavalin raivo oikein tarkoitti.

Ensimmäiseksi huomataan, että antiikin kirjeet eivät olleet tekstiviestejä tai sähköposteja, joita lähetetään hetken tunnekuohussa. Antiikissa saneleminen ja kirjoittaminen oli niin hidas prosessi, että aikaa oli nukkua yön yli ja muotoilla asiansa hyvinkin tarkkaan.

Toiseksi, lähes kaikki Paavalin käyttämät hurjat ilmaisut noudattavat tuon ajan puheoppaiden ohjeita. “Minua hämmästyttää” oli tavanomainen kakkosvaihtoehto kirjeen aloittamiselle, vaikkei sitä muualla Raamatussa esiinnykään. Puheet äänen muuttamisesta tai epävarmuudesta opittiin nekin oikeuspuhujan koulutuksessa – tarkoitus oli välttää liian itsevarmaa vaikutelmaa tuomarin suhteen. Luther tunnistaa näitä tekniikoita – toisin kuin moni hänen jälkeensä. Kun puhuja luo vaikutelman suurista tunteista, puhe tehoaa usein paremmin.

Tämä ei tarkoita, että Paavali olisi vain näytellyt suuttunutta. Hänen pulssiaan emme voi mitata. Mutta ainakin hän kirjoittaa sääntöjen mukaan. Tämä osoittaa, että apostoli on tukevasti ohjauspyörän takana eikä tunteidensa vietävänä. Eikä hän pyörrä näitä puheitaan Roomalaiskirjeessäkään.

Mistä olikaan kysymys?

Tarkkaan ottaen Galatiassa ei ollut tapahtunut mitään erikoista. Jotkut puhuivat ympärileikkauksesta, mutta kukaan ei ajatellutkaan pelastuvansa lakia noudattamalla. Paavali itse tekee kärpäsestä härkäsen. Hurjalla sanankäytöllä hän haluaa osoittaa, että galatalaiset ovat huomaamattaan keskellä suurta kriisiä. Pieni hapate, vähäinen ele juutalaisen tapakulttuurin suuntaan, voi oikeasti pilata koko evankeliumin.

Galatalaisille Paavali on kuin isä, joka huutaa vihaisesti kadulle juoksevalle lapselle, jottei tämä jäisi auton alle. Ei isä vihainen ole, mutta muu ei auta. Pitäisikö Paavalista ottaa esimerkkiä? Tuleeko kristillisen julistuksen aina olla leppoisaa jutustelua? Olisiko yhtä reipas äänenkäyttö vieläkin joskus paikallaan?

Teksti: Lauri Thurén

Piirros: Pekka Rahkonen