Pitäisikö minun tehdä parannus?

Tänä keväänä kuulin ensimmäistä kertaa teologisessa tiedekunnassa saarnattavan parannusta. Opiskelijoille tiedotettiin uudistuvasta tutkinnosta, ja tiedekunnan valkopartainen hallintopäällikkö totesi laiskimuksille: ”Tehkää parannus! Siihen on syytä opinnoissa ja muutenkin.” Jäin miettimään, pitäisikö minunkin tehdä parannus.

Syitä parannussaarnan katoamiseen on ainakin kaksi. Toinen syy on itse sanassa ’parannus’, toinen asiassa. Molempia on hyvä pysähtyä pohtimaan. Teologit ovat saaneet yksinkertaisen kehotuksen kuulostamaan mutkikkaammalta kuin se onkaan.

Parannusta on paha tehdä

Olisi outoa, jos lääkäri sanoisi potilaalle: tee parannus! Toisin päin sen pitää mennä. Jos itsensä pystyisi parantamaan, ei lääkäriä tarvittaisi. Samoin on hengellisessä elämässä. Jos osaisin parantaa itseni, en tarvitsisi Parantajaa.

Jos masentunutta, epätoivoista ihmistä käsketään ensin parantamaan itseään, ainakin vähän, ja sitten vasta tulemaan Jeesuksen luokse, vaatimus on kohtuuton. Näin ihminen tosin luonnostaan ajattelee. Moni vanhus siivoaa ennen kotiavustajan tuloa. Kun Jumalan edessä siistiytyminen ei onnistu, pysytellään hänestä etäällä.

Osittaisesta parannuksesta ei olisi hyötyäkään. Jos on kulkemassa kohti kuilua, ei lievä suunnanmuutos auta. Ja vaikka onnistuisikin kohentamaan elämäänsä, ei se vielä riitä. ”Ellette te noudata Jumalan tahtoa paljon paremmin kuin lainopettajat ja fariseukset, te ette pääse taivasten valtakuntaan”, sanoi Jeesus, Matt 5:20.

Parannus on käännöskukkanen

Uudessa raamatunkäännöksessä sanaa ’parannus’ ei juurikaan enää käytetä siksi, että kyseessä on vanha käännösvirhe. Vain perinteen vuoksi se on jätetty jonnekin. Mutta Jeesus tai Johannes Kastaja eivät koskaan kehottaneet parannukseen. Nykyisessä käännöksessä he huutavatkin: ”Kääntykää!” Mitä he oikein tarkoittivat?

Kreikankielisessä alkutekstissä käsky kuuluu: meta-noeite eli ”ajatelkaa toisin”. Sitäkin on vaikea ymmärtää. Jotkut selittävät asiaa puhumalla kankeasti ”mielenmuutoksesta”, mutta kuvitelkaapa Kastajaa huutamassa erämaassa: ”Suorittakaa mielenmuutos.”

Pentti Saarikoski suomensi Matteuksen evankeliumia tyylikkäästi: ”Kääntäkää kelkkanne!” Muuten hieno ratkaisu, mutta mieleen nousee kuva fariseuksista laskemassa ahkiolla alas hiekkadyyniä.

Vanha kutsuhuuto

Oikeasti Jeesus ja Kastaja eivät puhuneet kreikkaa vaan arameaa, jopa hepreaa. Heidän julistuksensa rakentui Pyhien kirjoitusten pohjalle. Kuva parannuksesta onkin peräisin Vanhan testamentin profeetoilta. He näkivät Israelin kansan kuin lammaslaumana, joka on kulkemassa väärään suuntaan. Lampaat piti huutaa takaisin turvaan, takaisin kotiin. Profeetat huusivatkin kansalle tavallista karjan kutsuhuutoa shuuvuu, suomeksi suunnilleen ”ptruii-ii!”

Näin huusivat myös Jeesus ja Kastaja oman aikansa ihmisille. Se tarkoitti: kääntykää ympäri, tulkaa kotiin! Olette menossa kohti vaaraa, tulkaa tänne päin, täällä on ruokaa ja hyvä olla. Kutsun tulkitseminen kreikaksi ja siitä suomeksi on hämärtänyt yksinkertaisen huudon.

Monta kuvaa

Hengellinen perinne on täynnä kielikuvia siitä mitä tapahtuu, kun ihmisen ja Jumalan suhde tulee kuntoon. Puhutaan uudestisyntymisestä, kääntymyksestä, parannuksesta, ratkaisusta, paluusta kasteen armoon, Jeesuksen kohtaamisesta, löytämisestä, uskoon tulosta... Jokaisella sanonnalla on oma korostuksensa, mutta kaikki kuvaavat samaa asiaa eri tavoin. Hiusten halkominen tässä on turhaa. Tärkeintähän on lopputulos, että eksynyt palaisi takaisin.

Huonoin näistä sanoista on parannus. Sen vaatiminen kuulostaa ennakkoehdolta, kuin aidalta joka on pantu ihmisen ja Vapahtajan väliin. Sellaista ei tarvita. Samanlaiseen väärinkäsitykseen perustuu se, jos vaaditaan syvää hengellistä virittäytymistä ennen Herran pyhää ehtoollista. Paavali kun puhui vain siitä, että ehtoollinen on pidettävä erillään tavallisesta ruokailusta, 1 Kor 11:17-34.

Onko sanoma hukassa?

Alkuperäistä, yksinkertaista ”parannussaarnaa” tarvitaan nykyisin ehkä enemmän kuin koskaan. Jumala ei edellytä ihmisiltä mitään ryhtiliikettä tai itsensä parantelua, vaan että toimisimme niin kuin metsään eksyneet lampaat tai lehmät. Kun isännän ääni kuuluu, käännytään siihen suuntaan ja palataan hänen luokseen. Jos jalat eivät kanna, heikkokin vastaus riittää. Paimen löytää, kantaa ja pelastaa.

Profeettojen ja Jeesuksen lempeän kutsun tulisi kuulua niin kuin ennenkin: Kääntykää, tulkaa takaisin! Jos hengellisissä puheissa ei enää kutsuta ihmisiä – mitä sanaa sitten käytetäänkään – jotain on pielessä. Silloin pitäisi puhujan itsensä kääntää kelkkansa ensimmäisenä. Jos paimen tyytyy jutustamaan mukavia lähellä pyörivien lampaiden kanssa, muille käy huonosti.

Kirkot, seurakuntakodit ja jopa hengelliset lehdet on tehty siksi, että vanha karjan kutsuhuuto kuuluisi kaikille. Kun lampaat ovat menossa väärään suuntaan, paimenen perustehtävä on kutsua ne takaisin kotiin.

Teksti: Lauri Thurén

Kuva: Tapani Romppainen

Kirjoittaja on Joensuun yliopiston eksegetiikan professori ja teologisen tiedekkunnan dekaani.