Tuulta siipien alle

Kerran karjalaismummo ikävöi takaisin menetettyyn kotikylään. Kun matka sitten toteutui, hän oli huonossa kunnossa. Matkatoverit pelkäsivät hänen jaksamistaan. Perillä hän muuttui heti. Hän ”kälkätti” koko loppumatkan ja oli aivan erilainen. Ikävä oli muuttunut näkemiseksi.

Jumalan lasta verrataan lintuun (Ps.84), joka on löytänyt kodin kaipauksen jälkeen, sillä ”Kuinka ihanat ovat sinun asuinsijasi…Minun sydämeni nääntyy kaipauksesta…Sinun alttarisi luota on varpunenkin löytänyt kodin”.

Jumalan huoneen alttari on kuin turvapaikka linnulle. Mutta millainen huone se on?

Siivet
puhdistetaan

Muistan uutiskuvan öljylautan sotkemalta rannalta, johon lintuparvi oli sotkeutunut. Muutamat yrittivät lähteä ilmaan, mutta lento jäi lyhyeksi. Jokunen yritti itse puhdistaa siipiään. Osa oli väsähtänyt ja tyytyivät odottamaan apaattisina. Voimat olivat loppuneet. Öljytahroja ei niin vain itse puhdisteta.

Synti on asia, jota emme valitse, vaan se on annettu meille syntymästämme saakka. Olemme likaisia ja sotkeutuneet syntiin, sillä ”syntieni kuorma käy yli voimieni. Se on raskas taakka, raskaampi kuin jaksan kantaa…” (Ps. 38:5).

Synnin tahraama kaipaa puhdistusta. Itsestä ei lähde mitään, joka auttaisi. Apu tulee vain ulkopuolelta, siksi kirjoittaja sanoo ”Herra sinun apuasi minä odotan”. Odotus voi tuntua raskaalta, mutta Jumala tietää, mitä ihminen pohjimmiltaan kaipaa.

Jumalan huoneessa siivet puhdistetaan.

Nokkaansa saanut vahvistetaan

Heräsin kerran kesällä mökillä paukahdukseen. Ikkunaan oli törmännyt lintu, joka kesäyön valkeudessa oli nähnyt kahden ikkunan läpi suoran reitin. Törmäys oli melkoinen ja siinä pihalla oli lintu reppana pää pökerryksissä.

Moni lähtee kristityn tielle vähän samanlaisella vauhdilla. Erilaisia hengellisiä lentoreittejä kokeillaan ja opitaan nokkimisjärjestys, jossa vähän heikompia voidaan aina nokkia.

Kun ihminen on saanut nokkaansa, hänellä on usein Psalmin tunnot: ”Minun sieluni janoaa Jumalaa, elävää Jumalaa. Milloin saan tulla temppeliin, astua Jumalan kasvojen eteen?”

Nokkaansa saanut ei jaksaisi odottaa. Moni ajattelee elämän iskuissa, että tästä ei ikinä nousta. Niin ajattelin sen linnun kohdalla. Aamulla se oli lentänyt pois.

Jumalan huoneessa nokkaansa saanut vahvistetaan.

Maistetaan
Herran hyvyyttä

Olimme laittaneet joululyhteen parvekkeelle. Linnut löysivät sen. Yhtä seurasin ja se tuli välillä lähelle lentäen sitten kauemmaksi. Ikään kuin empien ja etsien muualtakin. Mutta palasi takaisin. Lopulta se lähestyi arasti lyhdettä. Kun lintu oli ensimmäisen kerran maistanut, se jäi siihen. Luottamus oli syntynyt ja siinä se popsi pitkiä aikoja ja sai ravintoa.

Jumalan huoneessa moni empii ehtoolliselle menemistä. Ehkä päähän on taottu täydellisyyttä ja erehtymättömyyttä. Moni kokee itsensä huonoksi, mutta nälkä voi olla ankara. Kyllä kirkonmenoja voi kehua, mutta pohjimmiltaan ehtoollinen on jotain sellaista, että vain sinä itse maistat. Ja tiedät sen jälkeen mistä on kyse.

Kristus on todellisesti läsnä leivässä ja viinissä. Jumalan sana on läsnä, sillä ”Ne ovat kalliimmat kuin kullan paljous, makeammat kuin mesi. maistuvammat mehiläisen hunajaa.” Maistakaa ja katsokaa.

Jumalan huoneessa saadaan maistaa Herran hyvyyttä.

Leijutaan armon virroissa

Monen kysymys on, kannatteleeko elämän siivet minua? Pelko voi tulla mukaan. Jaksanko? Kestänkö? Pysynkö uskossa loppuun saakka?

Silloin tarvitsemme kotkan näköalaa. Se ei varsinaisesti lennä vaan liitää odottaen kallion jyrkänteellä höyhenet pörhössä sopivaa tuulta. Jokaiseen puhuriin se ei lähde. Kun oikea tuuli tulee, kotka pudottautuu tuulen varaan ja levittää siipensä ja liitää tuulen kannattelemana.

Tätä näkökulmaa tarvitsemme, kun uskomme uhkaa jäädä kanan pyristelyksi, sillä ”jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohoavat siivilleen kuin kotkat (Jes. 40:31).

Kotkan näköala perustuu siihen, että on olemassa varma kallio, jonka pohjalta voi heittäytyä elämän tuulten kannattelemaksi. Siinä on turvallista levätä. Sinua kannatellaan ja ”Hän kotkan siivin kantaa sinua taivaaseen ja vaivan jälkeen antaa hän levon lapsilleen” (Vk.176:4).

Jumalan huoneessa leijutaan armon virroissa.

Lennetään yhdessä

Kun oikein tarkkaan katsomme Jumalan kansan vaellusta, huomaamme siinä monenlaista ongelmaa. Joillakin on erityinen kyky nähdä, etsiä ja ennen kaikkea löytää virheitä. Kirkko ja Kristuksen ruumis nähdään ryppyisenä, mutta unohdetaan, että ryppyinen vanha äiti antoi meille elämän.

Mitä näköalaa tarvitaan, kun kielteiset seikat ovat viedä näköalan? Hanhiparven näköalaa.

Kun hanhien siivet hakkaavat ilmassa, siitä syntyy noste seuraavana muodostelmassa olevalle linnulle. Lentämällä aurassa parven lentokapasiteetti kasvaa 71 prosenttia verrattuna yksittäisen linnun matkaan. Muodostelmasta eroava huomaa heti eron ja palaa takaisin hyötyäkseen edellään lentävän linnun nosteesta. Kun kärkilintu väsyy, se jättäytyy hännille ja seuraava ottaa paikan.

Hanhet kannustavat johtajaansa vaakkumalla, jotta kärjessä lentävä jaksaisi pitää nopeuden yllä. Kun yksi hanhista sairastuu ja putoaa aurasta, kaksi seuraa sitä maahan asti suojellen sitä. Ne pysyvät pudonneen seurassa niin kauan kun se apua tarvitsee. Vasta sitten ne jatkavat matkaa.

Mitä tästä opimme?

Teksti Teuvo V. Riikonen

Kirjoittaja on kirjailija-pastori, joka toimii Savonlinnan kristillisen opiston rehtorina