Uhrilampaat

Moni kummeksuu Vanhan testamentin uhreja ja pikkutarkkoja sääntöjä niiden toteuttamisesta. Varmaankaan meidän ei enää tarvitse tarttua veitseen, mutta miksi ylipäätään kahlata läpi noita juttuja? Uhrilampaista tulee melkoinen este, kun aloittaa Piplian lukemisen tavoitteena takakansi.

Olisiko Jumala säätänyt oikeasti mitään niin karkeaa? Pyrkivätkö juutalaiset turhaan lepyttämään häntä vuodattamalla eläinten verta? Oliko kyseessä vain alkukantainen tapa, joka nykykristityn on jo syytä sivuuttaa?

Jeesus ja uhrisäännöt

Kun verisistä uhreista halutaan eroon, tukea etsitään Lutheriltakin. Uskonpuhdistajahan totesi, että Raamattu on kristitylle Jumalan sanaa vain sikäli kun se ”ajaa” eli tuo esiin Kristusta. Mutta sitten hän jatkoi: ”Ja koko Raamattu ajaa Kristusta.”

Verisistä uhreista ei pääse eroon Uuden testamentinkaan lukija. Jeesuksen kuolema ristillä tulkitaan nimenomaan vanhan liiton uhrien huipentumaksi (Hepr. 9–10). Jos Jeesuksen uhri sivuutetaan, hänestä jää jäljelle vain viisas opettaja. Lähes samat viisaudet löytyvät muiltakin tuon ajan filosofeilta.

Vanhan liiton uhrit

Sille, joka jaksaa sukeltaa Vanhan testamentin uhrilakeihin, avautuu yllättäen värikäs maailma. Jumalalle uhraaminen oli israelilaisille iloinen asia. Uhrimenot olivat usein suuria juhlia, joissa syötiin, laulettiin, tanssittiin ja iloittiin siitä, että ollaan yhteydessä elävään Jumalaan. Tähän iloon kehottaa Heprealaiskirje myös kristittyjä (Hepr. 13:15). Nykyäänkin tulee uhrata kiitosuhreja, mutta ei enää eläimiä vaan ”niiden huulten hedelmää, jotka tunnustavat hänen nimeään”.

Uhreja oli monenlaisia. Tarkoituksena oli usein kiittää, rukoilla tai pyytää jotakin. Uhrin polttaminen kokonaan kuvasi täydellistä antautumista Jumalalle. Ruoka- ja juomauhrissa kiitettiin Jumalaa saadusta sadosta. Uhraaminen oli rukouksen näkyvä ilmenemismuoto: suitsutusuhrit kuvasivat näkyvää ja tuoksuna tunnettavaa rukousta. Siksi vieläkin monissa kirkkokunnissa suitsutetaan. Ehkä joku luterilainenkin uskaltaa?

Sovittiko uhraaminen synnit?

Tärkein syy uhrata oli syntien sovittaminen. Syntiuhrissa alttarille vuodatetun eläimen veri oli merkkinä sovituksesta. Suurin näistä uhreista oli se, jonka ylimmäinen pappi toimitti Suurena sovituspäivänä koko kansan puolesta.

Sovitusuhrin taustalla oli periaate: syntiä seuraa rangaistus. Se on Jumalalle kuolemanvakava asia. Siksi syntisen täytyi oikeastaan menettää elämänsä eli vuodattaa verensä. Onneksi tunnettiin sijaissovitus: viattoman karitsan veri voitiin vuodattaa oman veren sijasta.

Israelilaiset eivät kuitenkaan kuvitelleet, että rikoksista selviäisi Jumalan edessä vain pistämällä lampaita hengiltä. Syntiuhrikin oli armon anomista Jumalalta, vetoamista hänen lupaukseensa antaa anteeksi. Sen tehtävä oli muistuttaa Jumalaa kaikkien uhrien esikuvasta, siitä miten Abraham sitoi poikansa Iisakin alttariin uhratakseen tämän.

Jumalan karitsa

Heprealaiskirje esittää, että koko vanhan liiton uhrikäytäntö oli esikuvaa, joka tähtäsi vielä pidemmälle kuin Abrahamin poikaan. Jumalan oman pojan uhri oli lopullinen ja poisti kerralla kaikki synnit. Tähän eivät eläinuhrit olisi pystyneet. Ilman Heprealaiskirjettä pitäisi vieläkin yrittää matkata Jerusalemin temppeliin, ja läheisen Betlehemin kedolla tarvittaisiin runsaasti paimenia lampaineen.

Jo Johannes Kastaja puhui samasta: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh. 1:29). Ensimmäinen Pietarinkirje on samalla linjalla. Ihmiset lunastettiin ”Kristuksen, tuon virheettömän ja tahrattoman karitsan, kalliilla verellä” (1 Piet. 1:18–19).

Pitäisikö vielä uhrata?

Juutalaiset eivät enää uhraa, sillä roomalainen kenraali Titus purki Jerusalemin temppelin 40 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen. Uutta temppeliä olisi paha rakentaa, kun paikalla sijaitsee islamilaisen maailman tärkeimpiin kuuluva Kalliomoskeija. Mutta jo Jeesuksen aikaan useimmat juutalaiset olivat käytännön syistä korvanneet uhrit rukouksilla, koska vain pieni vähemmistö asui tarpeeksi lähellä temppeliä.

Kristityiltäkään ajatus siitä, että synnin sovitus vaatii verta, ei kadonnut. Ei käytännön syistä eikä valistuksen myötä. Silti uuden liiton väellä on hyvä syy olla uhraamatta. Ehtoollinen muistuttaa siitä, että Jeesus itse vuodatti oman verensä jokaisen puolesta. Näin Mooseksen säätämät uhrit siirtyivät historiaan, niin tärkeitä kuin ne olivatkin. Mutta kiitosuhria, Jeesuksen nimen tunnustamista, ei vieläkään tulisi unohtaa.

Lauri Thurén
Kuvitus Pekka Rahkonen