Kaipaako kukaan?
Perhealbumia selatessa katse pysähtyy äidin kuvaan. Uurteisilta kasvoilta paistaa syöpää vastaan käydyn taistelun tuoma väsymys. Kasvot olivat kuoleman merkitsemät, olisi vanha kansa sanonut. Puolen vuoden kuluttua kuvan nappaamisesta äidin päivät tulivat täyteen. (Sana 19.3.2009)
Parantumattomaan tautiin sairastuminen on kova paikka myös läheisille. Se kalvaa mieltä, valvottaa yöllä ja muistuttaa karusti omastakin katoavaisuudesta.
Kuolemaan läheisyys paljastaa elämän lyhyyden, usein myös sen kauneuden. Jos oikein hyvin käy, sairaus yhdistää toisilleen tuntemattomat ihmiset.
Englannissa asuvan sisareni vakava sairaus diagnosoitiin joulun alla ja kuukauden kuluttua hänet leikattiin.
Kun hän ilmoitti sairauslomastaan työtovereille, seurauksena oli eri puolilta maata tulevien sähköpostien virta. Jokainen kannusti tulevaan operaatioon valmistautuvaa omalla persoonallisella tavallaan.
Potilaan päästyä sairaalasta koti täyttyi kukista. Jälkitarkastuksen aamuna esimies toi valtavan kukkakimpun, jolla lähimmät työtoverit halusivat toivottaa rohkeutta ottaa vastaan kaikki mahdolliset uutiset.
Toisenlaisiakin kertomuksia kuulee. Työyhteisö voi hienotunteisuuttaan jättää sairaslomalaisen omiin oloihinsa. Se ei varmaan mieltä ylennä, etenkin jos asuu yksin. Olisi mukava, jos edes yksi olisi kaivannut ja ottanut yhteyttä.
LEA LAPPALAINEN
lea.lappalainen(at)sana.fi