Kynnet lakattuina

Käsilaukusta löytyi myös osoitekirja. Sen välissä oli kynä. Viimeisinä viikkoina moni soitti äidille ja kävi katsomassa. Minäkin soitin vielä tuntia ennen lähtöä. Ja veljeni piti häntä kädestä matkalla rajan yli tuntemattomaan.

Loppuun asti äitini tarrautui elämään kiinni ennen kuin tyyntyi väistämättömän edessä. Tarrautui, vaikka jo tiesi lähtevänsä ja vaikka sairaana olo alkoi jo uuvuttaa. Miksi ei olisi? Oli ihmisiä, jotka välittivät. Oli asioita, joita hoitaa. Oli hyvä olla tarvittu.

Rakkaalle isosedälleni sen sijaan olisi kelvannut Kaari Utrion tarjoama ikuisen unen pilleri. Leskeksi jäänyt melkein kuuro ja luonteeltaan hitusen hankala isosetäni oli hyvin yksinäinen. Hän masentui ja tahtoi pois, vaikka hoitokoti oli hyvä.

Se mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Sellaisia me ihmiset olemme, ja siksi meitä on niin hankala tasapäistää ja hallita. Mutta olipa kuolema viimeinen vihollinen tai kaivattu ystävä, ennen sen tuloa kannattaa vaalia ihmissuhteitaan – ja olla jollekin se ihminen, joka on mukana viimeisellä tullinpuomilla. Ja lakata kynnet.

Freija Özcan

iuhlmd.r}fdq$vdqd.il