Saarnamiehen hymy

Aamuinen vilkaisu Facebookiin hiljensi mielen: entinen sielunpaimeneni on poissa. Helsingin Saalem-seurakunnan lippu on puolitangossa. Suru tuntuu, mutta siinä on myös taivaan iloa: Kai Antturi on siirtynyt korkeampiin saleihin, iäisille maille, joista me tänne jääneet niin vähän tiedämme. (Sana 3.9.2009)

En muista ainuttakaan hänen saarnoistaan, vaikka nuorempana niitä mielelläni kuuntelin. En yhtään kuolemattomasti mieleen painunutta ajatusta. En tainnut kertaakaan poiketa hänen luokseen sielunhoitoa saamaan. Silti muistan hänet lähtemättömästi.

Muistan hänen olemuksensa, jossa oli omia teitään kulkevan miehen tuntua. Muistan, että hänen pohdintansa tuntuivat aina tuoreemmilta kuin muiden.

Ennen kaikkea muistan, miten nuorina toimittajatyttöinä poikkesimme kollegani kanssa hänen pöytänsä ääreen kahvilassa ja huikkasimme: ”Me tultiin vaan moikkaamaan meidän sielunpaimenta!” Muistan sen hymyn, joka valaisi kasvot. Liekö Jeesuksen hymy ollut samanlainen, kun hän salli lasten tulla tykönsä.

Kun luterilaisena pappina nyt itse nousen saarnapönttöön, Kai Antturi on yksi niistä muutamasta paimenesta, joiden esikuva on tukevasti ytimöitynyt selkärankaani. Onnellinen on se, joka jättää jälkeensä muistoja, jotka vaikuttavat. Onnellinen on se, jota monet kaivaten muistavat.

Freija Özcan

freija.ozcan(at)sana.fi

Jaa

Facebook Twitter | Jaa muualla...