Yökeikka

Rankka työpäivä hotellilla oli päättynyt ja yö oli jo sysipimeä. Ei mikään mieluisa aika kävellä yhtään mihinkään yksin Länsirannan tuntumassa, edes muutamaa sataa metriä kotiin läheiselle kibbutsille. Kapusimme siis rämisevään vanhaan pickupiin, kaksi juutalaista remonttimiestä ja me suomalaiset tarjoilijatytöt. (Sana 18.2.2010)

Hotellin portilta nappasimme kyytiin ravintolapäällikön.

– Ei teidän tarvitse, hän esteli hieman huolissaan.

– Totta kai me viedään, toppuutteli toinen remonttimiehistä ja käänsi auton kiemurtelevalle hiekkatielle.

Juttelimme mukavia ja ajelimme pimeässä kibbutsin vehreiltä mailta karulle ja kuivalle Länsirannan puolelle väistellen tiellä lojuvia kivenmurikoita, kunnes emme enää päässeet pitemmälle.

Omar kiitti kyydistä, hyppäsi autosta ja katosi polkua pitkin pimeään laaksoon.

Paluumatkalla kohtasimme armeijan partioauton ja jouduimme selittelemään tekemisiämme.

En ole koskaan unohtanut, miten ihmeellistä ja ristiriitaista oli elää intifadan repimässä maassa ja olla ystäviä ja tehdä töitä kiistan kummankin osapuolen kanssa. Sellainen tuntuu omassa sydämessä suurena ilona ja kipeänä haavana.

Valtiot, kansojen johtajat ja piispat säätävät ihmiskohtaloita, mutta loppujen lopuksi me tavikset ratkaisemme niin paljon. Meissähän se lähimmäisen rakkaus elää, toivottavasti.

Freija Özcan
freija.ozcan(at)sana.fi

Jaa

Facebook Twitter | Jaa muualla...