Charles M. Schulz oli traaginen humoristi

Tänä vuonna tulee kuluneeksi kuusikymmentä vuotta siitä, kun muuan pieni, pyöreäpäinen poika, hänen erikoinen beaglensä ja heidän sekalainen ystäväpiirinsä ilmestyivät ensimmäistä kertaa seitsemän amerikkalaisen sanomalehden sivuille. Silloin kukaan ei voinut arvata, että viime vuosisadan merkittävin strippisarjakuva oli nähnyt päivänvalon.

Omaperäiseltä sarjakuvalta vei aikansa nousta suosioon, mutta huipulle päästyään se pysyi siellä. Lukemattomat lukijat Yhdysvalloissa ja ympäri maailmaa nimesivät piirtäjä Charles M. Schulzin (1922-2000) suosikkifilosofikseen - ”filosofin” suureksi hämmästykseksi. ”Ei minulla ole mitään filosofiaa”, Schulz vastusteli.

Sanoessaan tämän Schulz oli ehkä oikeammassa kuin aavistikaan. Hänen ajattelunsa oli kaukana populaarifilosofiasta. Hänen elämänsä ristiriitaista ja monista onnen hetkistä huolimatta usein ahdistuksen ja huolen täyttämää – aivan kuin hänen piirtämänsä sarjakuva.

Tenavat (eng. Peanuts) oli kanava, jonka avulla syrjäänvetäytyvä piirtäjä luontevimmin oli yhteydessä lukijakuntaansa. Hän ei pitänyt matkustamisesta ja pysyi mieluiten pois parrasvaloista. Ei ihme, että Schulzin elämäkerran kirjoittaja David Michaelis on käyttänyt lähteenään lähipiirin haastattelujen ja lehtiartikkelien lisäksi myös Tenavat-strippejä viidenkymmenen vuoden ajalta ja nostanut sarjakuvan piirtäjän rinnalle myös elämäkerran otsikossa.

Michaelisin Schulz and Peanuts: A Biography sai kriittisen vastaanoton Schulzin perikunnalta. Eikä ihme, niin syvälle kohteensa elämään se tunkeutuu. Kirjan piirtämä kuva Schulzista on piinallisen terävä – esille nousee monisyinen ihminen vahvuuksineen ja heikkouksineen.


Lapsuutta leimasi
ulkopuolisuuden tunne

”Sparky”, kuten Schulzin jo lapsuudessaan saama lempinimi kuului, syntyi vuonna 1922 saksalaista sukujuurta olevan isän ja norjalaistaustaisen äidin ainoaksi lapseksi. Perhetausta oli hyvin tyypillinen Schulzin synnyinosavaltiossa Minnesotassa, ja tyypillinen oli myös hänen saamansa kasvatus, jossa on tuttuja piirteitä suomalaisillekin. Kotona korostettiin rehellisyyttä, vaatimattomuutta ja ahkeruutta, kun taas tunteiden näyttäminen ei ollut kovin korkeassa kurssissa.

Hiljaisena poikana Schulz sopeutui odotuksiin hyvin, mutta koki sisäisesti jatkuvaa hylätyksi tulemisen ja riittämättömyyden pelkoa. Lapsuutta leimasi jatkuva ulkopuolisuuden tunne: koulussa hänet oli lahjakkaana oppilaana pantu ylemmälle luokalle, ja viikonloppuvierailuilla hän keskittyi mieluummin piirtämiseen kuin leikkeihin maalaisserkkujen kanssa.

Tilannetta ei auttanut Schulzin päähänpinttymä, että hänestä tulisi sarjakuvapiirtäjä. 1930-luvun suuren laman runtelemassa Amerikassa käytännöllisempienkin alojen työllisyystilanne oli epävarma, ja poika tiesi, että hänen vanhempansa olivat kaikesta hänelle osoittamastaan tuesta huolimatta aidosti huolissaan ainokaisensa tulevaisuudesta. Hän yritti kaikkensa osoittaakseen huolen olevan turhaa, muttei ollut vielä saavuttanut mitään kun syöpä vei äidin vuonna 1943.

Äidin kuolema varjosti Schulzia koko loppuelämän. Hän menestyi miltei kaikessa mitä teki: menestyi armeijassa, työllistyi sodasta palattuaan ja teki läpimurtonsa sarjakuvapiirtäjänä alle kolmikymppisenä. Silti ajatus siitä, että hänen äitinsä oli kuollut huolissaan poikansa tulevaisuudesta, ei jättänyt häntä rauhaan. Mikään saavutus ei riittänyt karkottamaan pois ajatusta, että hän oli synnynnäinen luuseri.

On ironista, että juuri Schulzin jatkuva melankolisuus ja riittämättömyyden tunne olivat tärkeimpiä syitä Tenavien menestykselle. Schulzin kyky käsitellä vaikeita tunteita ja teemoja teki Tenavista ensimmäisen vakavasti otettavan huumorisarjakuvan ja antoi lohtua niille kaikille lukijoille, jotka kärsivät samoista asioista kuin Schulz.

Valitettavasti myös Schulz itse ymmärsi yhteyden. Muodostui noidankehä: piirtäminen oli ainoa asia, jossa hän itsekin uskoi olevansa hyvä, mutta olisiko hän niin hyvä ilman traumojaan? ”En minä voi mennä psykiatrille – se tuhoaisi urani, ” hän puoliksi leikillään sanoi vaimolleen.


Usko esillä
ja piilossa

Tenavien suhde uskontoon on yhtä monisyinen kuin kaikki muukin sarjakuvassa. Toisaalta sarjassa siteerataan Raamattua harva se kerta, ja teologinen pohdinta kärsimyksen ongelmasta putkahtaa esiin kesken baseball-pelin.

Toisaalta Epun pakkomielteinen usko Suureen Kurpitsaan on paitsi satiiria joulupukista myös kirpeää kommentaaria lahkolaisuudesta, joka saa osakseen vain pilkkaa ja ylenkatsetta.

Vähintään yhtä monisyistä oli myös Schulzin oma henkilökohtainen vakaumus. Hän oli tullut uskoon pari vuotta ennen Tenavien alkamista ja löytänyt kotiseurakunnan Church of God -nimisestä protestanttisesta kirkosta. Tiukka herätyskristillinen etiikka ei tuonut raittiille ja rumien puhumista välttävälle Schulzille ongelmia, vaikka bridgenpeluukielto oudoksuttikin. Hankalampaa oli, että sarjakuvien piirtämiseen elinkeinona suhtauduttiin seurakunnassa usein kummeksuen.

Schulzin muutettua 1950-luvun lopulla Kaliforniaan hän löysi metodistiseurakunnan.

Hän vieraili Billy Grahamin tilaisuuksissa ja kertoi ystävilleen arvostavansa tätä. Joka sunnuntaiaamu hän otti esille Raamatun ja 12-osaisen kommentaarisarjan ja etsi materiaalia iltapäivää varten. Hän ei erityisemmin välittänyt jumalanpalveluksista, mutta toimi vuosia seurakunnan raamattutuntien vetäjänä.

Perheessä uskon asioista ei juuri keskusteltu. Schulz vei vanhimpia lapsiaan pyhäkouluun, mutta huomattuaan, ettei se heitä kiinnostanut, hän jätti hengellisistä asioista puhumisen sivuun.

Mormoniksi kääntynyt tytär Amy kertoi olleensa 22-vuotias avatessaan ensi kertaa Raamatun. ”Olisin halunnut tietää Raamatusta jo aikaisemmin, hän valitti.


Eppu lukee
jouluevankeliumin

Tenavissa hengellisten teemojen käsittely ei ollut ongelma. Kun sarja siirtyi vuonna 1965 ensimmäistä kertaa televisioruudulle, oli aiheena joulu. Schulz halusi, että tarinaan otettaisiin mukaan myös kohtaus, jossa Eppu lukee jouluevankeliumia selittääkseen Jaska Jokuselle, ”mistä joulussa on oikeasti kysymys”.

Piirretyn tuottaja Lee Mendelson vastusti ajatusta. Tuohon aikaan uskonto julkisilla kanavilla oli lähes tulkoon tabu, ja Mendelson yritti vakuuttaa Schulzille, että uskonnon ja viihteen sekoittaminen olisi kohtalokas erehdys.

”Schulz hymyili, taputti minua päälaelle ja poistui huoneesta”, Mendelson muisteli.

Schulz sai tahtonsa läpi, ja Jaska Jokusen joulu oli suurmenestys. Miltei puolet Yhdysvaltain televisionkatsojista näki Epun lukevan Luukkaan evankeliumin toista lukua parhaaseen katseluaikaan TV:ssä, ja monet liikuttuivat kyyneliin. Ohjelma kuuluu edelleen joulun vakio-ohjelmistoon Yhdysvalloissa.


Vuosien
varjo

Useimpien kriitikoiden mielestä Tenavat oli parhaimmillaan 1960- ja -70-lukujen vaihteessa. Sattumoisin nämä vuodet olivat myös Schulzin elämän vaikeimpia. Hänen avioliittonsa kariutui, ja muutamat eron vaiheista voisivat käsikirjoituksen puolesta olla suoraan Tenavista. Esimerkiksi riita, jonka päätteeksi Schulz lähti kotoaan, istui autoon ja päätti lähteä kotoa lopullisesti. Mutta sitten hän muisti varanneensa aamuksi ajan hammaslääkärille, eikä halunnut perua sitä...

Myrskyisän avioeron ja seesteisemmän uuden avioliiton myötä Schulzin elämä muuttui. Samaan aikaan myös hänen henkilökohtainen uskonsa muuttui. Hän ei koskaan ollut pitänyt helpoista vastauksista, ja monet perinteisen kristinuskon vastauksista eivät enää tyydyttäneet häntä.

Hän tuli siihen tulokseen, että Jeesus ei aikonut koskaan perustaa kirkkoa. Hän piti rukoilemista aiempaa hankalampana ja oli sitä mieltä, että ainoa oikea jumalanpalvelus on sitä, että rakastaa lähimmäistään.

Schulz suhtautui kriittisesti kirkkokuntiin, näki herätyskristillisyyden vaarana itsenäiselle ajattelulle ja vastusti voimakkaasti niitä, jotka halusivat yhdistää kristinuskon ja amerikkalaisuuden toisiinsa.

Periamerikkalainen kirkossakäyminen oli jäänyt raamattutuntien loppumisen myötä ja 1980-luvun lopulla antamassaan haastattelussa Schulz arvioi olevansa muuttumassa sekulaariksi humanistiksi. Tosin hän myönsi, ettei oikeastaan tiennyt, mitä sekulaari humanismi oli.

Jos Schulzista oli tullut sekulaari humanisti, hän oli hyvin poikkeuksellinen sellainen. Raamattuviittaukset jatkuivat sarjassa sen loppuun asti ja kuolinvuoteellaan Schulz pohti, rakastaako Jumala häntä tarpeeksi.

Tenavien viimeinen sarja julkaistiin lehdissä helmikuun kolmastoista päivä vuonna 2000. Schulz oli menehtynyt edellisenä iltana. Mutta hänen kamppailunsa melankolian, pelkojen ja riittämättömyyden tunteiden kanssa, samoin kuin hänen huumorinsa, pohdintansa, uskonsa ja epäilyksensä elävät yhä Tenavien ruuduilla.

Teksti Ilkka Tiensuu
Kuvat PIB Copenhangen