Hedberg ei ollut tulenpalava saarnamies

Pappeinkokouksen ovensuussa seisoskeli ryhdikäs viisissäkymmenissä oleva rovasti ikään kuin empien astuako sisään vai palatako kotiin. Oli vuosi 1864. Turun hiippakunnan papit olivat laatimassa pyydettyä lausuntoaan uuteen kirkkolakiehdotukseen.

Uuden lain piti vastata aiempaa paremmin ajan haasteisiin. Kirkko oli itsenäistymässä valtiosta ja kunnat seurakunnista. Herätysliikkeet olivat varpaillaan. Muuttuisiko luterilainen oppi vapaamielisten virtausten hyökyaallon alla? Uhaksi koettiin jo yhden sanan muutos lakiehdotuksen ensimmäisessä pykälässä.

Ensimmäinen pykälä oli saanut rovasti Hedbergiltäkin tylyn vastaanoton. Silti hän harkitsi kovasti, olisiko täällä ihan pakko käyttää puheenvuoroa. Ehkä siltä ei voinut välttyä, koska häntä oli jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan kutsuttu herätysliikejohtajaksi.

Kokonainen suuntaus pappeja ja monituhatpäinen joukko kirkon jäseniä oli nimetty hänen mukaansa hedbergiläisiksi. Ruotsissa ja Tanskassakin jo tunnettiin hedbergianismen.

Hedberg kuului niihin ihmisiin, jotka ovat luonteeltaan vetäytyviä ja suorastaan ujoja, mutta vaikuttavat kirjoittajina. Turun pappeinkokouksessa hän oli tyytyväinen siihen, että hänen vuotta vanhempi enonsa, tuomiorovasti Aron Gustaf Borg, oli innostunut kirkkotaistelusta ja toimi ahkerasti taustalla eri valiokunnissa ja valtiopäivillä.

Hedberg itse oli innostunut rukoilemisesta Kemiön pappilansa läheisellä mäellä, laajasta kirjeenvaihdostaan ja laulujen tekemisestä.

Voikin kysyä, miten Hedbergin kaltainen ujohko pappi ylipäänsä nousi sellaiseen asemaan, että häntä pidetään yhden laajimmalle levinneen suomalaisen uskonnollisen liikkeen aloittajana.