Jännittää ihan sairaasti!

Jännittäjä välttelee tilanteita, joissa jännitys kaappaa mielen. Pahimmillaan jännittäjä eristäytyy neljän seinän sisälle. Moni on saanut apua vertaistukiryhmistä.

Nelikymppinen Päivi kertoo olleensa aina jonkinasteinen jännittäjä.

– Olen jännittänyt esiintymisiä lapsesta asti. Jännittämiseni paheni aikuisiällä ja alkoi haitata jokapäiväistä elämääni kymmenkunta vuotta sitten.

Erilaiset fyysiset oireet olivat samoja kuin monilla muilla: hikoilu, punastuminen, vapina, tärinä, änkytys ja se, ettei saanut sanaa suustaan.

Oireet tuntuvat itsestä kurjilta. Niiden luulee näkyvän ulospäin pahemmin kuin ne näkyvätkään. Voi olla, että toinen ei edes huomaa niitä.

Jännittäminen vei välttämiskäyttäytymiseen. Siis siihen, että jättää menemättä paikkoihin ja tilanteisiin, joita pelkää ja jännittää etukäteen. Sitten kun ratkaisu on pelastanut yhdestä vaikeasta tilanteesta, siihen on luonnollista turvautua uudelleen.

– Pahimmillaan erakoiduin neljän seinän sisälle. Oli kausi, jolloin en pystynyt lähtemään kotoa minnekään. Kaupassa käynti oli mahdotonta. En aina voinut mennä postilaatikollekaan. Ja silloin kun menin, kurkin verhojen raosta, ettei vain ketään muita ollut liikkeellä.

Apua
ryhmästä

Päivi eli jännittämisen ja masennuksen välisessä syvenevässä kierteessä: jännittäminen lisäsi masennusta ja masennus pahensi jännitystä. Kun hän päätyi hakemaan apua, hän kuuli psykiatriselta osastolta, että jännittäjille löytyy oma vertaistukiryhmä.

– Ongelmani oli paha, ja halusin todella tehdä sille jotakin. Muutos ei onnistu ilman omaa tahtoa. Uskalsin ensimmäisestä kerrasta lähtien sanoa ryhmässä jotain. Välillä olen kyllä ollut tosi hiljaa, mutta joka kerta olen sanonut jotakin edes alun mitä kuuluu? -kierroksella.

Päivin mielestä on hyvä, että vertaistukiryhmässä pääsee puhumaan toisten jännittäjien kanssa ilman hoitaja ja potilas -asetelmaa. Hän on käynyt myös yksilöterapiassa.

– En tuntenut ketään toista jännittäjää ennen kuin tulin ryhmään. Ehkä siksi häpesin itseäni. Jo se, että kertoo jännittämisestään jollekin, helpottaa oloa.

Ryhmän jäsenet ovat vaitiolovelvollisia. Ryhmä on tuntunut turvalliselta. Siihen on voinut luottaa. Päivi on käynyt vertaistukiryhmässä kolmen vuoden ajan.

– Tuntuu, että olen päässyt jonkin kynnyksen yli, kun pystyn puhumaan omista tuntemuksistani.

Lue koko juttu Sana-lehdestä.