Kauneus parantaa

Kun munkki Serafim pari vuotta sitten oli matkalla Kreikassa, hän koki Kastinian vuoristokylässä sateen jälkeen merkityksellisen kauniin hetken.

Poikkeuksellisen voimakas kauneuden kokemus jäi mietityttämään kauneudesta aina kiinnostunutta ortodoksimunkkia niin, että hän alkoi kartoittaa kauneuden idean historiaa. Serafim pureutui tutkimusmatkallaan sekä antiikin filosofeihin että idän kirkon varhaisiin opettajiin. Syntyi kirja Kauneus – Jumalan kieli (Kirjapaja 2010).

Näin Serafim puhuu kauneudesta:


– Lähtökohta on se, että oleminen itsessään on kaunista. Kaikki on kaunista. Kaikessa, missä on muoto, on osallisuutta kauneuteen, ainoastaan kauneuden läsnäolon aste vaihtelee. Tuo muoto voi olla luonteeltaan myös sanallinen tai henkinen.

– Erityisen kaunista on kaikki harmoninen, eheä ja eheyttävä. Kaikki missä asiat ovat omalla paikallaan. Kun asia on olemassa tavalla, joka tekee oikeutta sen sisäiselle olemukselle, se on kaunis. Kun ihminen on oma itsensä, hän on kaunis.

– Ja kaikkein kauneinta on Jumala: kolmen persoonan ikuinen ääretön harmonia.


– Kirkkoisien kysymyksenä oli perimmäinen kauneus: millaista on Jumalan kauneus ja miten ihminen voi heijastaa sitä. Toisaalta kaikki mitä voidaan sanoa Jumalan ja ihmisen kauneuden dynamiikasta, on sovellettavissa myös taiteeseen – siis sellaiseen taiteeseen, jonka tarkoitus on lisätä kauneutta maailmaan. Nykyäänhän on sellaistakin taidetta, joka ei edes pyri kauneuteen vaan ainoastaan keskustelun nostattamiseen ja ärsyttämiseen.

– Kirkon ajattelijat kirjoittivat kauneuden merkityksestä jo ennen kristillisen taiteen suurinta kukoistusta. Voisi ehkä sanoa, että kauneuden merkitys sisäistettiin ensin, muotoja alettiin hioa sen jälkeen.

– Kristillinen taide perustuu siihen, että näkymättömällä Jumalalla on kuvansa, Kristus. Pyhä kuva heijastaa sitä pyhyyttä, joka Kristuksen jumalallisuudesta leviää maailmaan. Pyhä kuva on siis jumalallisen heijastuksen heijastusta.


– Kauneuden kokeminen on ehyttä, harmonista, kokonaisvaltaista. Sen vaikutusta ei voi jakaa hengelliseen ja henkiseen, vaan puhuisin yhdestä sisäisestä vaikutuksesta. Se on luonteeltaan terapeuttista. Kun ihminen on läpikäynyt traumaattisia, murskaavia asioita, kuten depression tai rakkaimman ihmisen menettämisen, kauneus on vienoa balsamia, jota voi vuodattaa minkä tahansa haavan päälle.

– Mutta kauneus voi olla myös hyvin voimakas kokemus. Sellainen, josta ei ilman kyyneliä selviä. Sellainen kauneus puhdistaa ihmistä.

– Perimmäinen olemisemme on kaunista. Kun koemme kauneutta, emme koe jotain meille vierasta, vaan jotain mitä me itse syvimmiltään olemme. Kauneutta kokiessamme saamme samalla tuntea itseämme sellaisena kuin meidän pitäisi olla.


– Tänä syksynä Armeniassa osuin Jerevanin keskusaukiolle. Siellä oli maaseudulta tullut nuorisoryhmä, joka esitti armenialaista kansantanssia. En ollut uskoa näkemääni. Musiikki ja liikkeet olivat herkkää, eteeristä, viiltävän koskettavaa. Liikkeestä suurin osa tapahtui sormilla ja ranteilla, eleet olivat hienostuneita, vuosituhantisten vuorimaisemien jalostamia.

– Se ei ollut tanssia sanan läntisessä mielessä, vaan ikonimaista liikettä, ymmärryksen ylittävää liikkeen puhtautta. Ikään kuin bysanttilaisten ikonien eteeriset hahmot olisivat alkaneet liikehtiä. Mutta he olivat lihaa ja verta, viiden metrin päässä minusta.

– Sellaista aineen ja hengen sopusointua en ole kokenut missään ennen sitä enkä sen jälkeen. Se oli kuin väläys enkelien maailmasta.