Kun on sunnuntai

Yllättäen olen ajautunut sapatin viettäjäksi. Havahduin ajatukseen eräänä perjantaina talsiessani tapani mukaan läheiseen videoliikkeeseen. Olin matkalla hakemaan elokuvia ja pitsaa, joiden ääreen perheemme perjantai-iltaisin romahtaa ja virkistyy taas aktiiviseksi vasta lauantai-iltana. Siis niin kuin juutalaiset, jotka viettävät sapattiaan auringon laskusta seuraavaan.

Monilla muilla on toisin. Perjantai ja lauantai ollaan aktiivisia, siivotaan ja harrastetaan, sunnuntai on sitten lähestulkoon pyjamapäivä, jolloin voi vihdoinkin unohtaa kaikki pakolliset aikataulut. On tietysti myös niitä, joiden vapaapäivät osuvat ihan muualle kuin viikonloppuun.
 
Minä totuin sapattiin jo vuosia sitten ollessani töissä Israelissa. Sen vietto oli kovin yhteisöllistä. Perjantai-iltaan asti uurastettiin joka iikka kunnolla, siivottiin, kokattiin, ja sitten kaikki seisahtui sapattikynttilän sytyttämiseen. Kauppojen ovet sulkeutuivat, bussit pysähtyivät, ja perheet kokoontuivat yhteen sapattiaterialle.

Siihen nähden suomalainen sunnuntai on varsin kalpea versio raamatullisesta lepopäivästä. Sen nykyään kovin hiljaisissa kelloissa kumahtelee kuitenkin syyllistävä sointu: Olemme maallistuneet. Emme enää pyhitä lepopäivää. Kaupat ovat aina auki…

Jostain koulukirjojen sivuilta kumpuaa mieleen kuvaus vanhan ajan sunnuntaista. Sellaisesta, jolloin pyhäpuvut pantiin päälle ja hiukset tiukasti letitettiin. Sitten mentiin kirkkoon. Sen jälkeen ei tehtykään muuta kuin istuttiin koko päivä sievästi sohvalla. Koululainen kiitti mielessään siitä, että moisesta tekemättömyydestä oli jo päästy.


Myös sosiologi Pasi Mäenpää yhdistää mielessään sunnuntaihin radion äänen ja sen, että samalla rakenteli lattialla markoista torneja. Nykyään kaupunkikulttuurin tutkija keskittyy oman perheensä kanssa sunnuntaisin kivaan yhdessä tekemiseen mielellään niin, että mukaan mahtuu vielä ystäviäkin.

– Tavat eivät romutu, ne vain muuttavat muotoaan. Luulen, että sunnuntai, samoin kuin muutkin pyhäpäivät, ovat edelleen ”eri päiviä”, eivät ihan sitä samaa kuin ne muut päivät. Mutta levolle annetaan uudenlaisia merkityksiä, Mäenpää kommentoi suomalaisen sunnuntain väitettyä maallistumista.

Nykysuomalaisessa kaupunkikulttuurissa lepo voi olla myös sitä, että mennään shoppailemaan tai perhe yhdessä lähtee lähimatkailukeskukseen tai että löhötään vain kotona. Paljon paheksuttu sunnuntaishoppailu on Mäenpäästä itse asiassa vähän samaa kuin perinteinen porvarillinen pyhäpäivän puistokävely.

– Puistokävely on rauhoittumista, mietiskelyä ympäristössä, jossa mieli lepää ja rauhoittuu. Samalla ollaan kuitenkin julkisessa tilassa, jonne pitää pukeutua. Samoin kaupunki julkisena tilana on paikka, jonne mennään piiloon ja jossa voi kulkea omissa ajatuksissaan.
Shoppailussa on Mäenpään mielestä jopa elementti, josta kristilliset mystikot voisivat käyttää termiä ”kontemplatiivinen”, mietiskelevä.

– Nykymuodossaan se on vuorovaikutusta suoraan tuotteen kanssa, mikä erottaa sen aikaisemmasta kaupankäynnistä, jossa keskusteltiin myyjän kanssa. Minä mielessäni keskustelen tavaran kanssa, sopisiko tuo minulle, mitä minä olen ja millainen voisin olla.

Lue koko juttu Sana-lehdestä.