Kuoleman pikajuna pohjoiseen

On marraskuinen maanantai-ilta. Ilman täyttää lämmin kosteus, sokeriruo’on makea tuoksu ja sirkkojen siritys. Olemme Meksikon korkeimman vuoren, Pico de Orizaban lähirinteillä pikkukylässä nimeltä Amatlán de los Reyes.

Äkkiä etelästä lähestyvän junan pilli halkoo maisemaa. Patronat juoksuttavat kaksittain raskaita ruokakoreja radan varteen. Laiton siirtolainen Hector kiidättää limsapulloilla lastattua kottikärryä.

Levittäydymme radan vierelle ja kun vaunut lähestyvät, alamme heitellä pusseja katoilla, tikkailla ja vaunujen reunoilla roikkuville väliamerikkalaisille.

Työnnän haparoiden ruokapusseja ojentuviin käsiin. Patronat viskovat niitä tottuneesti vastaanottajille. Maahan putoavat pussit kerätään ja heitetään uudelleen.
Parissa minuutissa juna katoaa mutkan taa.

Alan itkeä. Minä, joka kiukuttelen jos lähikaupasta ei löydy suosikkijuomaani. Kun näen edessäni ruokaa kurottelevia käsiä, oma tyytymätön hyvinvointini hävettää.

– Jumala tahtoo, että annamme eteenpäin siitä mitä meillä on. Minun asiani ovat hyvin, joten jaan omastani niille, joilta puuttuu, Norma Romero tiivistää elämänkatsomuksensa.
Hän on nelikymppinen sokerinviljelijän leski ja 19-vuotiaan pojan äiti. Hän saa vaatimatonta leskeneläkettä ja pitää ohessa pientä paperikauppaa.

Usko on
toimintaa

Mutta varsinaiselta kutsumukseltaan hän on ihmisoikeustaistelija.

– Aloittaessamme emme tienneet mitään Väli-Amerikan enemmistön kurjista oloista. Emme ulkomaalaisvirastosta, ihmisoikeuksista, mistään. Mutta työn mukana olemme oppineet.
Kaikki eivät pidä siitä, että laittomia siirtolaisia autetaan. Patronaseja kritisoidaan ja heitä on painostettu ajoittain hyvin voimakkaasti. Lisäksi matkalaisten joukossa on sellaisia, jotka haluavat vain käyttää hyväkseen ilmaista apua.

– Väkivaltaa ja pahuutta ilmenee, mutta meidän asiamme ei ole syyttää eikä tuomita ketään. Velvollisuutemme on vain tehdä oma osamme, Norma Romero sanoo.

Katoliselle Norma Romerolle usko on toimintaa. Laittomien siirtolaisten auttaminen on hänen jumalanpalveluksensa.

– Viisitoista vuotta sitten ovelleni kolkutettiin. Oli iltamyöhä. Minua pyydettiin auttamaan siirtolaista, joka oli pahasti loukkaantunut. Näin raiteilla makaavan verta vuotavan nuoren miehen. Hänet oli yritetty tappaa, koska hän oli puolustanut vaimoaan raiskaajilta.

– Pelästyin todella, mutta ihmiset huusivat ilosta tullessani, joten en voinut lähteäkään. Rukoilin vain, ettei poika kuolisi käsiini.

Niihin aikoihin laittomien siirtolaisten auttamisesta joutui oikeuteen. Sairaalassa nuorukaista ei otettu vastaan ja yksityislääkäritkin torjuivat avunpyynnöt. Niinpä Norma haki apteekista lääkkeitä ja alkoi itse puhdistaa haavoja. Nuori mies jäi henkiin.
– Siitä alkoi työni siirtolaisten kanssa.

Jumalan työ,
ei ihmisten

Meksiko on kuuluisa korruptiostaan. Siksi Patronat ovat pysyneet visusti etäällä politiikkojen ja virkamiesten yhteistyötarjouksista.

Sen sijaan Norma Romero kiittää monia yksityisiä ihmisiä ja avustusjärjestöjä.

– Nämä armeliaat ihmiset rohkaisevat ja inspiroivat minua jatkamaan.
Norman veljentytär Sonia Romero on ollut työssä mukana pikkutytöstä lähtien.

– En voi sulkea silmiäni ihmisten hädältä. Jos onnistun auttamaan edes yhtä, työ on kannattanut, Sonja sanoo.

Seuraavana päivänä Patronat valmistautuvat ottamaan vastaan 50 väliamerikkalaista äitiä, jotka kulkevat junan reittiä pohjoiseen etsien kadonneita lapsiaan.

Lue koko juttu Sana-lehdestä.