Kuolematon sielu kiinnostaa yhä

Ortodoksipiispa Ambrosius tapaa avata keskustelun yllättävän luontevalla kysymyksellä: ”Miten sielusi voi?” Avara vinkkeli antaa tilaa kertoa joko syvälliset tai pinnalliset kuulumiset.

Kysymys ei ole hullumpi myöskään kulttuurimme kannalta. Teologian tohtori Pauliina Kainulainen käynnistää sillä teoksensa Missä sielu lepää (Kirjapaja 2010).

Tutkija-pappi arvioi aikalaisen sielun voivan heikosti. Sitä korpeaa, kun kulttuurissamme ei edes haluta tunnustaa, että sielu on ylipäänsä olemassa. Niin ihmisen sisin olemus kuin kosmos nähdään sieluttomana ja koneen kaltaisena.

Jotkut ajattelevat, että taju tuonpuoleisuudestakin on vain aivokemiaa.

Hengellinen häiriötila

Ekoteologin mielestä ilmastonmuutos on osoitus moraalisesta ja hengellisestä häiriötilasta. Nykyihmisen hurjassa vauhdissa kehnosti pysyvän sielun sairaus säteilee ympäristöön.

”Ihmisen sisimmässä on pohjaton kaipaus, mutta kun hänen sielunsa on häiriintynyt, hän ei kykene näkemään, mikä voisi tyynnyttää janon. Hän arvelee, että ostamalla ja kuluttamalla löytyvät tyydytys ja onni. Mutta pohjattoman kaipauksen voi täyttää vain pohjaton elämänvoiman lähde, Jumala.

Sielua sairastuttavat myös turruttava kansainvälinen massaviihde ja muiden elämänalueiden yli ulottuva taloudellinen valta. Sielua sairastuttaa ryöstöviljelty erotiikka, josta puuttuu salaperäisyys”, Kainulainen kirjoittaa.

Sielunhoidon konsteiksi hän listaa yhteyden luontoon, Jeesuksen sanojen mietiskelemisen sekä hitauden ja hiljaisuuden kulttuurin, joka on vastarintaa tehokkuuskulttuurille.

”Sielu elää kauneudesta. Ihmisessä kauneinta on hänen armahtavaisuutensa. Ihmisten välisessä kohtaamisen hetkessä on kauneutta ja pyhyyttä, joka tekee hyvää sielulle. Sieluaan voi lepuuttaa myös jumalanpalveluksessa”, Kainulainen neuvoo.