Matkalla hyvään vanhuuteen

Kansalaiset ja kaikki puolueet näyttävät olevan yksimielisiä siitä, että pitkään pahasti laiminlyötyjen seniorien asemaa on parannettava. Keinoista käydään vasta keskustelua. Myös lähimmäisiä tarvitaan.

”Haluatko ja uskallatko elää vanhaksi vai toivotko lähteväsi täältä saappaat jalassa viimeistään siinä vaiheessa kun vielä selviät omin voimin, kun ei tarvitse olla kenellekään vaivoiksi, tässä yhteiskunnassa joka on lakannut pitämästä huolta heikoimmista jäsenistään?”

Pastori Kai Sadinmaa herätteli kesällä kuulijoita radion aamuhartaudessa huomaamaan vanhusten hädän. Hänen mielestään ”ikäihmisistä” – vanhus-sana on tabu –yritetään tehdään väkisin nuorekkaita, aktiivisia, kilttejä ja tehokkaita kuluttajia.

Ei tarvita pitkän elämän tuomia kypsiä näkemyksiä, ei viisautta, ei nykymenon kyseenalaistavia sopeutumattomia, äreitä vanhuksia. Tehotalous ei kaipaa vanhoja jääriä vaan joustavaa, alistunutta ja kuuliaista väkeä.

Onko sattumaa, että eutanasiasta keskustellaan nyt niin paljon? Ehkäpä armottomaksi koetussa kulttuurissa ”armokuolema” priorisoidaan elämää paremmaksi, ja tuottamattomat yksilöt nähdään lähinnä kustannuseränä.

Kuluja karsittaessa ”Ab Kuolema Oy on voittanut vanhustenhuollon kilpailuttamisen lyömättömällä tarjouksella”, Sadinmaa ironisoi.

Vanhukset muistuttavat ikuisen nuoruuden palvojia siitä, että ”yhtenä päivänä, yhdessä hetkessä maan vetovoima voittaa ja oma rajallinen elämä päättyy. Vanheneminen lyö silmille kuolemaan kykenemätöntä nykyihmistä.”

Vanhustenhuollossa

huutolaisaikaan? 

Yleisesti ottaen suomalaiset seniorit ovat virkeitä ja aktiivisia, mutta heikoimmassa asemassa olevien vanhusten tilanne on huonontunut rajusti. Vanhustenhuolto koki 1990-luvulla rakennemuutoksen, jonka aikana palveluiden
tarjonta romahti.

– Suomessa on siirrytty laitoshoidosta avohoitoon, kuten hienosti sanotaan. Se ei ole ajatuksena huono, mutta kun samaan aikaan lakkautetaan laitoksia ja avohoito hoidetaan kurjasti, lopputulos on surkea, varoittaa vanhusten ryhmäterapiaa tutkinut ja kehittänyt psykoterapeutti Ari Marjovuo.

Hän huomauttaa sarkastisesti, että vaikka elintasomme on korkeampi kuin koskaan, vanhuksista ei ole muka varaa huolehtia kunnolla.

– Yksilökeskeisyyden henkeen kuuluu, että jokainen vastaa omasta elämästään. Mutta vanhus ei voi pärjätä yksin, kun tulee sairauksia ja vaikeuksia. On julmaa ajatella niin.

Vanhustyötä tekevien työtahtia on kiristetty. Työntekijöillä olisi kykyä ja halua auttaa ja kuunnella vanhuksia vaan ei aikaa.

– Kilpailuttamisessa valitaan palveluntarjoaja, joka esittää edullisimman hoitoratkaisun. Välillä tulee mieleen, palaammeko me huutolaisaikaan: joka eniten tarjoaa – eli vähiten – saa vanhuksen hoidettavakseen.

Masennuslääkkeistä

lohtua

Vanhusten tilanne on kaikesta huolimatta suhteellisesti parempi kuin entisaikaan.

– Ei menneisyys ole romanttinen, vanhuksia kohdeltiin usein huonosti. 1980-luvulla tilanne oli parhaimmillaan. Ilmapiiri on koventunut, mutta Suomessa on yhä kaikki edellytykset hoitaa vanhusten asiat hyvin, jos vain halutaan, Ari Marjovuo muistuttaa.

Vanhuspsykiatrian piirissä kyetään hoitamaan henkisistä ongelmista vain jäävuoren huippu. Seniorit syövät yhä enemmän masennuslääkkeitä, mutta yksinäisyyttä pillerit eivät poista.

Jatkuvasta, ahdistavasta yksinäisyydestä kärsii yli 40 000 vanhusta. Ahdinkoon liittyy usein sairastamista, taloudellisia ongelmia ja kokemus täydellisestä hylätyksi tulemisesta.

Noin joka toinen päivä yksi yli 65-vuotias suomalainen tappaa itsensä. Yksinäisyyteen liittyy masennus. Yhdessä ne ovat vanhusten itsemurhien pääsyy.

Lue koko juttu Sanan verkkolehdestä