Missä sanat loppuvat, siellä nyrkit puhuvat

Suomalainen väkivaltakulttuuri poikkeaa muista länsimaista erikoisella tavalla. Meillä ominaispiirteenä on se, että tekijä on usein uhrille tuttu henkilö, ja että väkivaltaa kohdataan paikoissa, joissa kaiken järjen mukaan pitäisi olla turvallista.

Väkivalta on joillekin eräänlainen kommunikoinnin tapa, jonka tarkoitus on lopettaa hankala tilanne ja ottaa tila haltuun, vaikka sitten hakkaamalla toiset hiljaisiksi.

– Puhumattomuuden kulttuuri aiheuttaa väkivaltaan turvautumista. Kyky sietää konflikteja on meillä sekin vähäinen eikä ristiriitatilanteisiin jouduttaessa löydetä keinoja ratkaista ongelmia rauhanomaisesti. Tässä on vielä paljon opittavaa, sanoo tutkija Tomi Kiilakoski Nuorisotutkimusseurasta

Kiilakosken mukaan on vähättelyä kutsua fyysiseksi äityvää väkivaltaa koulussa kiusaamiseksi. Asiasta pitää puhua oikealla nimellä: kyse on kouluväkivallasta. Eihän missään muuallakaan yhteiskunnassa tapahtuvaa pahoinpitelyä kutsuta kiusaamiseksi.

Luotettavat tilastot kouluväkivallasta puuttuvat, edes puukotuksen kaltaisia tekoja ei ole tilastoitu.

– Väkivalta voi koulussa laajentua ja tulla hyvin vakavaksi. Jos koulukiusaamisen kierrettä ei saada katkaistua, voi kiusaaminen yltyä pahoinpitelyiksi, pakottamiseksi ja toistuvaksi ahdisteluksi. Maassamme on tapahtunut lukuisia koulupuukotuksia ja kolme kouluampumista, Kiilakoski sanoo viitaten Raumalla 1989, Tuusulassa 2007, Kauhajoella 2008 sattuneisiin järkyttäviin ampumistapauksiin.

Mannerheimin Lastensuojeluliiton tutkimuksen mukaan 40 prosenttia pojista on kokenut yläkoulussa fyysistä kiusaamista.

– Luku on järkyttävä ja osoittaa, että koulu on väkivallan näyttämö.

Väkivaltaa esiintyy usein silloin, kun aikuisen silmät välttävät. Nuoret osaavat kätkeä väkivaltaisen käyttäytymisen.

Kouluilla tulisi olla keinoja käsitellä väkivaltaa ja oppilaiden pitäisi voida luottaa siihen, että aikuisille kerrottaessa väkivallan uhka lievenee, eikä oppilasta jätetä yksin ongelmineen.

– Näin ei aina ole. Monet ovat joutuneet huomaamaan, että asiasta opettajille kertominen on vain pahentanut tilannetta. Vähimmäisvaatimus on se, että kun väkivaltaa kohdataan, se otetaan vakavasti ja tilanne pyritään ratkaisemaan.

Kouluissa ei ole riittävästi kasvatuksellisia ohjelmia, joiden pohjalta voitaisiin välttää väkivaltaista käyttäytymistä ja oppia rauhanomaisia tapoja käsitellä konflikteja.

– Ilmiö liittyy kysymyksiin: kuka olen ja millaisena näen ihmisyyden ja ihmisten välisen toiminnan. Väkivallan torjunnassa on osaltaan kyse myös sukupolvisuhteista. Luottamuksen rakentamiseen koululaisten ja koulun aikuisten välille ei ole poppakonsteja. Se vaatii aikaa ja ymmärtämystä.