Paradoksien piispa lähikuvassa

Jaakko Tapaninen on valinnut Lähikuvassa Eero Huovinen -kirjansa (Otava) moton sielunhoitaja Irja Kilpeläiseltä: ”On hyvä muistaa, että emme koskaan tunne sitä ihmistä, jonka kanssa olemme tekemisissä. Hän itsekään ei tunne itseään.”

Journalisti haluaa yksinkertaisia vastauksia, mutta monelta kantilta asioita analysoiva dogmaatikko tekee jokaisesta kysymyksestä vaikean. Piispan muotokuvan piirtäminen on kuin yrittäisi tehdä pihdeillä porakaivoa, Tapaninen tunnustaa.

Jo Huovisen haastatteleminen on haasteellista, ja tätä yrittäneet suhtautunevatkin myötätuntoisen huvittuneesti Tapanisen pyrintöön saada omapäinen piispa oikeasti avautumaan.

Mediassa (omilla ehdoillaan) erinomaisesti esiintynyt piispa valitsee tarkoin mihin vastaa ja miten. Jos kysymys ei kiinnosta, hän sivuuttaa sen. Rakkaimmista teemoistaan, uskon salaisuuksista, syvällinen hengenmies puhuu kauniisti ja viisaasti.

Vaikka kirja perustuu haastatteluihin, äänessä ei ole ensisijaisesti Eero vaan Jaakko. Toimittaja tekee tulkintojaan, jotka kohde toki pääpiirteissään hyväksynee. Huovinen haluaa sanoa – itsestäänkin – viimeisen sanan, joten jäämme odottamaan hänen muistelmiaan.


Kovisten kellokas
ristitulessa

Tarkkanäköisenä journalistina Jaakko Tapaninen hahmottelee tunnistettavan kuvan Huovisen valituista ajatuksista ja toimista, ja antaa lisävalaistusta tämän paradoksaaliseen persoonaan: kovaan ja herkkään, kylmänviileään ajattelijaan ja sisäisesti intohimoiseen kristittyyn.

Sisäänpäin kääntynyt pohdiskelija on tsempannut itsensä suuntautumaan ja verkostoitumaan rohkeasti yhteiskuntaan, mediaan ja kirkkokansaan, jotka on ottanut armoitettuna sanankäyttäjänä humoristisesti haltuun.

Pappiensa kanssa hän on joutunut pulaan. Esipaimenen tulisi pitää porukkansa koossa, mutta kaitse nyt sitten tätä eri suuntiin pyristelevien individualistien laumaa!

Hermohan siinä menee, ainakin dogmaatikolla ja ekumeenikolla, joka ei siedä edes piispakollegoiltaan ”yhteisistä pelisäännöistä” piittaamatonta sooloilua tai pintaliitona pitämäänsä, ajan hengestä ammentavaa teologiaa.

Piispa on liberaalien mielestä vanhoillinen parisuhteiden siunaamisasiassa ja konservatiiveja ymmärtäessään. ”Konservatiivit puolestaan eivät voi sietää häntä, koska hän ei potki harhaoppisia pappeja pois kirkosta, koska hän kieltäytyy vihkimästä naispappeuden vastustajia, koska hän etsii yhteistä maaperää katolisten kanssa.

Hänestä, jonka piti olla yksi konservatiiveista, evankelisen liikkeen kasvatti, kovisten kellokas, on tullut vanhoillisten silmissä petturi, jopa vihollinen. Toiset pitävät häntä hurjana vallankäyttäjänä, toiset toivottoman lepsuna.”


Myllerryksen ja
järjestyksen rajalla

Etenkin lasten tuskasta aina liikuttuvan Eero Huovisen inhimillinen persoona haavoineen avautuu eniten hänen kompleksisen isäsuhteensa kautta. Isä on evankelinen saarnamies ja tuplatohtori, joka kotona ollessaan hermostuu helposti ja vaatii siisteyttä sekä hiljaisuutta – piispan työhuone on yhä supersiisti.

Ankaran, kiivaan ja pelottavan isän ”sisällä jyllää hirmuinen vimma”. Välillä pojat saavat piiskaa ja remmiä. Lempeä ja tasapainottava äiti kuolee, kun Eero on 9-vuotias. Isä vaikenee sen jälkeen äidistä lähes täydellisesti.

Pojat kokevat menettävänsä isänsäkin. Isän uusi perhe muuttaa Turkuun, Eero jää Helsinkiin. ”Hän on pelastunut. Suhde isään on vain ollut liian monimutkainen, liian voimia vievä – kahle, jossa hän on virunut...”

Omantunnonarka nuorukainen on alkujaan ujo ja kaikkea maallista pelkäävä. Ei se kovapintaisena pidetty stadin kundi. Syventyminen tieteeseen rauhoittaa sisäistä jännitettä kristillisen ja maallisen välillä.

”Tiede tuo hänen elämäänsä ja ajatuksiinsa johdonmukaisuutta ja selkeyttä, jota hän tuntee kipeästi kaipaavansa. Silti jotakin puuttuu. Puhdas dogmatiikka ei ratkaise ihmisenä olemisen syvimpiä kysymyksiä: henkilökohtaisia pelkoja, kauhuja ja riittämättömyyttä.”


Kristus on
täällä tänään

Kun Huovinen sanoo ”Jumala”, Jumala on hänen mielestään oikeasti läsnä. Puhuessaan Kristuksesta puhuessaan Huovinen tapasi siteerata Tuomari Nurmiota: ”Hän on täällä tänään”.

Jumala ja Saatana ovat Eero Huoviselle totisinta totta, elämäämme vaikuttavia persoonia.

Klassisen kristinuskon älyllisesti, kirjallisesti ja retorisesti korkeatasoinen ilmaisu on tehnyt kristikansaan vaikutuksen. Samalla Huovisesta on tullut haluttomampi puhumaan päivänkohtaisista ongelmista. Tuskin hän hiljenee eläkkeelle jäätyäänkään, vaan jatkaa hengenravinnon jakamista sekä tarjoaa peilauspinnan ja vakavasti otettavan vastustajan sekä tiukoille liberaaleille että konservatiiveille.

Äänekkäitä haastajia saanut ja yhä yksinäisempi piispa pääsee kirkkopoliittisten myrskyjen silmästä pois, kun on vielä voimissaan. Hän tietää yhä, kuinka hän puhuu Jumalasta uskottavasti, se on hänen leipälajinsa.

”Hän jää istumaan passiin. Tihuttava sade alkaa hellittää ja päivä kirkastua. Kuulaus voittaa harmauden. Valoisaa on sen verran jäljellä, että ehkä hänkin vielä ehtii saada jotakin.”


Lue koko juttu Sana-lehdestä.