Teatterikin on uskon asia

Teatteri on uskon asia, tekijöiden ja katsojien yhteinen leikki tai rituaali, joka tapahtuu yhteisestä sopimuksesta, valtakunnan johtava teatterikriitikko, Helsingin Sanomien Suna Vuori toteaa.

Teatteri edellyttää hänen mukaansa aina tietynlaista uskoa. Näytelmä voi olla fiktio eli sepite, kuvitelmaa, ja silti käsitellä hyvinkin konkreettisia asioita. Se voi myös olla terapia- tai dokumenttiteatteria ja kuitenkin tavoitella abstraktimpia ja korkeampia päämääriä, kuten totuutta.

Teatteria ja taidetta ylipäänsä käytetäänkin usein välineenä puhua hyvästä ja pahasta, väärästä ja oikeasta. Se voi käsitellä moraalia ilman että tekijän tarvitsee pelätä leimautuvansa moralistiksi.

– Kyynisiä ja ironisia ääniä suosivassa ajassa moralistin leima lyödään nopeasti ja käsitetään naiivin tai typerän synonyymiksi, vaikka oikeasti on kyse vain leimakirvestä heiluttavien mukavuudenhalusta ja pelkuruudesta, Suna Vuori sivaltaa.

Ensin puhutellaan sydäntä

Taide on vastakulttuuria nihilismille, arvottomuudelle.

– Jos kukaan muu ei tunnu puhuvan esimerkiksi yhteiskunnan vähäosaisten puolesta, se on taiteen tehtävä. Näin on teatterissa ollut aina: vallanpitäjien pilkka yhtäältä ja heidän inhimillistämisensä toisaalta – komedia ja tragedia – ovat näyttämötaiteen peruskauraa, Suna Vuori sanoo.

Jotkut menevät teatteriin ennen muuta viihtymään, paetakseen arkea. Toiset etsivät sieltä vastauksia elämän suuriin kysymyksiin: kuka minä olen, miksi minä olen, mistä olen tulossa ja minne menossa.

Joskus teatterista voi löytää vastauksia, ja toisinaan se herättää uusia kysymyksiä, joiden pohtiminen voi saada ymmärtämään omaa itseään tai lähimmäisiä.

– Monilla meistä on halu liikuttua, kokea suuria ja traagisiakin tunteita sekä niistä parhaassa tapauksessa seuraava puhdistava katharsis turvallisessa ympäristössä. Silti sen pitäisi tapahtua vapaaehtoisesti, ei ulkopuolelta tuotettuna, laskelmoiden tunteitamme manipuloimalla. Ensin puhutellaan sydäntä, sitten herää järkikin.

Uskomisesta puhutaan myös silloin, kun arvotetaan esityksen tai jonkun roolihahmon onnistumista: uskonko minä tähän henkilöön tai tähän esityksessä väitettyyn todellisuuteen vai en. Teatterin tekijät sanovat mielellään, että yleisö kyllä kuulee sen mitä joku tosissaan sanoo vilpittömästi, itse asiaansa uskoen.

On yhä halu uskoa johonkin

Monissa esityksissä teatterin illuusio halutaan rikkoa. Yleisölle tehdään selväksi, että kyseessä on taideteos. Päämääränä on tällöin se, että katsoja ymmärtää katsojan roolinsa. Tällainenkin teatteri voi synnyttää kokemuksen jostain arjen ylittävästä, jopa pyhästä, Suna Vuori uskoo.

Teatteria ei oikeastaan ole edes olemassa ilman katsojien uskoa. Mutta mihin teatterissa halutaan uskoa? Onko se vain katsojien omien ajatusten ja kokemusten peili?

– Onko sillä jotain tekemistä pyhän kanssa? Miten pyhää tuotetaan? Voiko se tapahtua ikään kuin laskelmoiden ja suunnitellusti vai onko se jotain, mikä vain laskeutuu tai leimahtaa tai ylipäänsä tulee jos on tullakseen esimerkiksi silloin, kun ihmiset ovat jonkun tärkeäksi kokemansa aiheen kanssa tosissaan, Suna Vuori kysyy.

Hän tietää, että maallistuneessa maailmassa moni pyhän kokemusta tavoitteleva hakeutuu taiteen äärelle.

– Eksaktin tiedon maailmassa on yhä halu ja tarve uskoa johonkin, jota emme tarkkaan tunne, osallistua mysteeriin, joka pitää sisällään pyhän mahdollisuuden.

Ranskalainen Alain de Botton on sanonut, että taiteen tulee parantaa ja olla muoto paremmalle, jalommalle elämälle.

Tietoiseksi omasta rajallisuudestamme

– Teatteri on hetken taidetta. Paitsi että se tapahtuu tässä ja nyt, se myös katoaa saman tien. Ehkä se tekee meidät jollakin lohdullisella tavalla tietoisiksi myös omasta rajallisuudestamme, elämän ja elämysten ainutkertaisuudesta, Suna Vuori pohtii.

Taide saa aikaan tunteen tai oivalluksen, jonka jälkeen emme ole aivan samoja kuin ennen tätä kokemusta. Se synnyttää tunteen sekä yhteisestä ihmisyydestä että sitä suuremmasta, tavanomaisen ylittävästä voimasta – ja tässä on taiteen mahdollinen pyhyys.

– Teatteriohjaaja Kalle Holmbergin mukaan Jumala on läsnäolo.

– Kirjailija Paavo Rintalan taiteilijaromaanin mukaan Jumala on kauneus – ja vaikka taiteessa ei aina kirjaimellisesti kauneutta tavoiteltaisikaan, itse ajattelen tämän olevan sukua totuuden etsimiselle, Suna Vuori näkee.

Teatterissa seurakuntaan rinnastettava yleisö tulee yhdessä etsimään totuutta tai kokemusta, joka tavalla tai toisella ylittää tavanomaisen.

– Uskoisin, että meissä kaikissa on sisään rakennettuna haltioitumisen halu, tarve vaikuttua ja liikuttua ja kokea jotain ikuiseksi tai ainakin ajattomaksi miellettävää. Ihminen haluaa, että hänen sydäntään puhutellaan, Suna Vuori sanoo.

Lue koko juttu Sana-lehdestä.