Teerenpeliä ja kummittelua

Tiettävästi ainoana manner-Suomen kirkkona tähän Herran temppeliin ei johda autotietä. On vain etelän miehen silmään kituliaat koivut, kulkuväylän komeat ikihongat ja kirkolle johtava kivikkoinen, 4,5 kilometrin mittainen polunuoma.

Lieneekö kirkon autiudessa syy siitä kertoviin moniin tarinoihin?

Lämmin syysaurinko käy kirkkoon. Lapin taivas kaartuu yllä matalalla ja pilvet roikkuvat.

Kirkko paistattelee nyt valossa, mutta kun napapiirin pimeys alkaa laskeutua ja sateet ruoskia tienoota, arvaan salaperäisen pyhäkön paljastavan toiset, synkät kasvonsa ja saavan mielikuvituksen laukkaamaan. Ei ole ihme, että kansanuskomuksen mukaan autiokirkossa kummittelee. Kerrotaan kuuluvan ääntä, jonka lähde ei ole tästä maailmasta.

Tarinat kertovat piikatytöstä, joka olisi aviottoman lapsen synnytettyään surmannut vauvan ja haudannut vainajan herranhuoneen kellotornin kivijalan uumeniin. Teon vuoksi levoton sielu itkisi toisinaan yksin kellotornissa.

Rakentajilla porohärät
vetojuhtina

Inarin seurakunnan kirkkoherra Jouko Lepistö kertoo, ettei ole ääntä koskaan kuullut ja suhtautuu kummitusjuttuun muutoinkin epäilyksellä. 1960-luvulla kirkon remontin yhteydessä tutkittiin kellotornin perustukset eikä todisteita vanhan kertomuksen vahvistukseksi löydetty.

– Kyllä täällä itku kuuluu. Kun aurinko porottaa päivällä ja illan tultua kylmenee, niin tietenkin puurakennuksessa itkua kuuluu, hän sanoo.

Lepistö löytää äänelle siis luonnollisen selityksen vanhan rakennuksen liikahtelusta.

Kun kiinnittää huomion erämaakirkon ikkunoihin, huomaa kirkon olevan tehty todella huolella. Ikkunapokat on valmistettu laadukkaasta, suora- ja tiivissyisestä puumateriaalista ja veistetty taidolla.

Vuonna 1760 valmistuneen kirkon rakentaminen Lapin erämaahan on ollut melkoinen voimainponnistus.

Töitä johti muuan Andreas Abraham Hellander, tukholmalainen kirkonrakentaja. Työntekijöinä oli paikallisia miehiä.

Lepistön mukaan rakentajat käyttivät poroja vetojuhtina. Porohärät kiskoivat kirkon hirret Inarijärven rannan kiveliöiden männiköistä. Porohärän voimat määräsivät hirren mitan – ja siten myös kirkon mittasuhteet.

Kun hirren pää veistettiin kaarevaksi kuin suksenkärki ja siihen porattiin reikä vuotturaippaa eli vetoköyttä varten, porohärkä jaksoi vetää isoakin puuta kilometrien matkoja.

Kirkonkelloa
etsitty miinaharavalla

Kyllä siinä on urakka ollut, mutta sutta eivät entisaikojen rakentajat tehneet. Pielpajärven erämaakirkon hirret ovat kestävää, hitaasti kasvanutta Inarin mäntyä, vielä kelpo tavaraa. Rakennus on ikäänsä nähden hyvin säilynyt.

Nykyään Pielpajärvellä ei ole asutusta – ei edes mökkejä – mutta tienoo on vanhaa asuinseutua. Järvellä sijaitsi aikoinaan Inarin lapinkylä, joka mainitaan jo 1642 tehdyssä kartoituksessa. Paikan ensimmäinen kirkko valmistui todennäköisesti vuonna 1646 tai 1647.

Koska kirkonmenoja ei ollut tiuhaan joka sunnuntai, kirkonkello kätkettiin joutoajoiksi piiloon venäläisten hyökkäyksen pelossa.

Lepistön mukaan piilopaikka oli varsin hyvä – etsinnöistä huolimatta kello on edelleen teillä tietymättömillä.

– On sitä käyty täällä miinaharavankin kanssa etsimässä, mutta ei ole löytynyt, hän sanoo.

Pielpajärven kirkon edustalla leviää laaja aukea, kirkkokenttä. Siinä jöllötti aikoinaan pappila, asumiseen tarkoitettuja kirkkotupia ja muita rakennuksia. Saamelainen seurakuntaväki kokoontui paikalle neljä, viisi kertaa vuodessa vuodenkierron määrittämän elämän- ja työrytminsä taitekohdissa.

Utsjoen ja Inarin kirkkoherra, Lapin olojen kuvaaja Jaakko Fellman kertoo kirjallisissa muistiinpanoissaan Pielpajärven ammoisesta kirkollisesta elämästä.

”Pyhää he viettävät suurella hartaudella”, Fellman kirjoittaa.

Kirkonmenot kestivät viikkotolkulla, oli jumalanpalveluksia, rippikoulua, kinkereitä, kirkollisia toimituksia. Väkeä kokoontui paikkaan pitkienkin taipaleiden takaa. Ihmiset kohtasivat kirkolla.

Ohjelmaan kuului myös ilonpito syömisineen ja juomisineen.