Vaitiolovelvolliset

Kirkollisissa piireissä esiin tulleet hyväksikäyttötapaukset ovat herättäneet taas keskustelun kirkon työntekijöiden salassapitovelvollisuudesta. Monien kommentaattorien mielestä kirkkolakiin kuuluvaa rippisalaisuutta tulisi väljentää ja pappien pitäisi paljastaa sielunhoitotilanteissa selville saamansa vakavat rikokset.

Kirkon vanhan linjan mukaan rippisalaisuuden on pidettävä kaikissa tilanteissa.

Pappi ei paljasta
murhaajaa

 Ensimmäiset rippisalaisuutta koskevat merkinnät ovat jo 400-luvulta. 900-luvulla sivu suunsa puhunut pappi tuomittiin loppuiäksi maanpakolaisuuteen.

Vuoden 1686 kirkkolaissa vaitiolovelvollisuuden rikkomisesta seurasi kuolemantuomio, joka vasta vuonna 1889 korvattiin Ruotsissa virasta erottamisella.

Miksi asiaan on suhtauduttu näin ankarasti? Onko luottamuksen pettäminen sielunhoitosuhteessa pahempaa kuin se, että jättää paljastamatta murhan?

Vaitiololla on teologiset perustelunsa. Yksi osoitus Jumalan armosta on syntien anteeksiantaminen. Kun varmuus Jumalan anteeksiannosta on saatu tunnustamalla asia papille, ymmärretään anteeksianto lopulliseksi ja yksin armosta tapahtuvaksi Jumalan teoksi.

Rippi-isä ei ole kuullut asiaa ihmisenä vaan Jumalan edustajana. Tämän vuoksi rippisalaisuudesta luopumisesta ei ole mahdollista sopia eikä pappi voi edes ripittäytyvän luvalla vapautua vaitiolovelvollisuudestaan.

Yhteiskunnan
varaventtiilit

Papit ovat yhteiskunnassamme yhä ainoa ammattikunta, jolle kuka tahansa voi mennä kertomaan arkaluonteisista asioistaan pelkäämättä, että toinen joutuu paljastamaan ne vaikkapa oikeudenkäynnissä.

Myöskään syytetyn lähiomaisten ei tarvitse pelätä, että he papin kanssa keskustellessaan paljastavat rikoksentekijän.

Kirkon perinteisen ajattelun mukaan yhteiskunta tarvitsee tällaisen varaventtiilin.

Jos rikosta ei ole vielä tapahtunut, mutta pappi saa tietää sen olevan suunnitteilla, hänen on kehotettava rikollista luopumaan aikeistaan tai ilmoittamaan asiasta viranomaisille tai sille, jota vaara uhkaa. Ellei tämä suostu, papin on kerrottava asiasta viranomaisille niin, ettei syyllinen käy ilmi.

Asiakkaista ei
saa laverrella

Muidenkin kirkon työntekijöiden salassapitovelvollisuutta ripissä, sielunhoidossa ja diakoniatyössä säädellään tiukasti. Toisin kuin papeilla, vaitiolovelvollisuus ei ole ehdoton, jos asiakas antaa itse suostumuksen kertoa eteenpäin asioista, jotka hän paljasti sielunhoitotilanteessa. Kirkon muut työntekijät ovat myös velvollisia antamaan tietoja tietyille viranomaisille.

Sielunhoitotyössä esille tulleita asioita ei voi kertoa edes toiselle vaitiolovelvolliselle seurakunnan omassa piirissä. Kirkon luottamushenkilöt, harjoittelijat ja vapaaehtoistyöntekijät ovat samalla tavalla vaitiolovelvollisia kuin kirkon työntekijät – muut kuin papit ja lehtorit.

Niin valtion kuin kirkonkin työntekijöiden on pidättäydyttävä levittämästä turhaan asiakkaista saatuja tietoja. Jos arkaluonteiset tiedot vuotavat, on kyseessä virkavirhe.

Rippisalaisuuden väärinkäyttöä

Jopa anteeksiantoa ja rippisalaisuutta voidaan väärinkäyttää, jos esimerkiksi hyväksikäyttäjä katuu tekojaan kuin dopingista kiinni jäänyt urheilija: vain sen verran kuin kulloinkin esiin tulleiden tosiasioiden valossa on pakko tunnustaa.

Sitten on uskonveljien vuoro antaa anteeksi. Ongelmat lakaistaan maton alle, ja sinne kokevat joutuvansa myös uhrit kuoliaaksi vaiettuine kärsimyksineen ja kertomuksineen.

Lastensuojelun tutkija Kaisa-Elina Hotari tietää (HS 1.5.), että joissakin uskonyhteisöissä jopa seksuaalisten hyväksikäyttörikosten saattaminen viranomaisten tietoon on jätetty tekemättä sillä perusteella, että anteeksi antaminen ja hengellinen sovitus on jo tapahtunut.

”Yhteisön jäsenet voivat suhtautua hyvinkin kylmästi väkivallan uhrin traumojen aiheuttamaan kärsimykseen. Kärsimys määritellään esimerkiksi uhrin haluttomuudeksi antaa hengellisesti anteeksi rikoksen tekijälle”, Hotari toteaa.

Millään uskonyhteisöllä ei ole oikeutta paeta totuutta ja oikeudenmukaisuutta ”anteeksiantamuksen mereen”, jonne hyväksikäyttäjän synnit huuhdotaan, ja pian tämä jatkaa porskuttamista mielihalujensa meressä. Anteeksiantamukseen vetoaminen on silloin yksi hyväksikäyttäjän parhaista pelivälineistä, jota tämä käyttää tietoisesti takaporttinaan. Sen kautta voi aina paeta rikospaikalta.

Joskus seurakuntaväkeä yritetään saada rippi-isän rooliin, kun joku puuttuu väärinkäytöksiin tai saa tietoa niistä. Rippisalaisuus pakottaisi vaikenemaan, eikä toinen voisi enää nostaa ongelmia esiin.

Lestadiolaisten rippiongelma

Turkulainen pappi Johannes Alaranta tekee väitöskirjaa papin vaitiolovelvollisuudesta. Helsingin Sanomissa (1.5.) hän esitti, että maallikkosaarnaajiakin koskeva rippi ja vaitiolon oppi on keskeinen ongelma lestadiolaisuuden pimeiden puolien selittämisessä. Ripin turvin yhteisön on mahdollista vaieta vakavistakin rikoksista:

”Kun tekijä pyytää tekoaan, vaikkapa lapsen hyväksikäyttöä anteeksi, niin sielunhoitaja julistaa synninpäästön. Sen jälkeen asiasta ei saa enää puhua.” Näin tapahtui esimerkiksi Pietarsaaren suljetussa Rauhan Sana -yhteisössä.

Hyväksikäyttäjät voivat jatkaa uskonyhteisöissä, jos tavalliset ihmiset eivät tee mitään. Kun passiivinen sivustaseuraaja sulkee silmänsä, se vaikuttaa vahingollisesti hänenkin identiteettiinsä. Hiljainen hyväksyjä korruptoi sielunsa ja paaduttaa omantuntonsa.