Vauhtisokeudesta sovintoon

– Kun mies tekee sovinnon itsensä, menneisyytensä ja nykyisyytensä kanssa, lähimmäisensä ja Luojansa kanssa, saattaa käydä niin, että hän huomaa kuin vahingossa olevansa kohtuullisen onnellinen, toteaa teatteriohjaaja ja käsikirjoittaja Arto Myllärinen.

Hevoskuormallinen vallatonta väkeä kurvaa köyliöläisen maatalon pihaan uhmaamaan sen ikiaikaista rauhaa ja järjestystä.

”Mukulat sisäl!”

Kaikki kulttuurikonfliktin edellytykset ovat kasassa kesäteatterissa, kun vikkelien ja suustaan sukkelien karjalaisten karavaani saapuu Tuiskulan kylään vuonna 1951. He ovat osa 420 000 siirtokarjalaisesta, jotka joutuivat evakkomatkalle.

”Laps' olen köyhän kauniin Karjalan, nyt vaikka vierahissa vaellan”, laulun ja soiton lahjan saanut muukalainen värisyttelee.

Jos vakaille ja jämptisti elämään tottuneille satakuntalaisille on vaikeaa sulattaa karjalaisten kulttuuria, on karjalaisten romanien tyyliin tottuminen kaksin verroin haasteellista.

Jykevästi aloilleen asettuneet alkuasukkaat eivät käsitä, kuinka joku saattaa vaeltaa vailla vakinaista asuinsijaa. Mihin sitä kotoaan lähtisi? Kulkeminen on koirien hommaa, he tuumivat.

Evakot ovat tien päällä pakon sanelemana, mutta valtaväestön kaikkialla karsastamat mustalaiset kaipaavat kuitenkin kiertämisen vapautta. ”Myö kaalet eletää täysil, männää, nautitaa ja kuletaa. Iloitaa ja nauretaa, ja kyl myö itketääki.”

Reissussa

ryvettyneiden hätähuuto

Arto Myllärisen Tuiskulan kesäteatterille käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä Sovinto kertoo erilaisten kulttuurien kohtaamisesta, jota ennakkoluulot leimaavat.

Romanievakkojen 60 vuoden takaisille kokemuksille antaa ajankohtaisuutta maahanmuuttokeskustelu sekä Suomeen saapuneiden romanikerjäläisten tilanne: monikaan ei halua heitä kadulle kerjäämään saati pihalleen.

– On helppoa rakastaa lähimmäistä teoriassa – silloin kun hän on hyvässä kunnossa, eikä tule lähelle. Mutta kun toinen rojahtaa omaan pihaan, rakkaus loppuu surullisen usein. Huomaan, että minussakin on valtavat määrät vaikka minkälaisia ennakkoluuloja.

– Näytelmä on yhdellä tasolla hätähuuto reissun päällä uupuvien veljien ja siskojen puolesta. Ihmisiä ei saa hylätä, vaikkei heistä olisi mitään hyötyä muille, Myllärinen sanoo.

Kristittyjen tulisi hänen mielestään uskaltautua menemään sinne, minne Jeesuskin meni: sinne missä on hätää, syntiä ja epätoivoa.

– Likaisuus ja syntisyys ei pelottanut häntä, päinvastoin. Syntisten armahtaminen oli selvästi Jeesuksen lempipuuhaa. Näen hänen silmissään ilon kyyneleitä silloin kun hän pääsee armahtamaan ja auttamaan ihmisiä.

Lue koko juttu Sana-lehdestä.