Ystävyys on kallisarvoista

Helsinkiläisen Pirkko Peiposen, 78, mies kuoli vuonna 2006.

– Kun mies oli elossa, en kaivannut muuta seuraa. Emme tutustuneet oman talomme asukkaisiin.

– Kuoleman jälkeen minulla ei ollut yhtään lähisukulaista, johon pitää yhteyttä. Ei yhtään ystävää eikä läheistä naapuria, joita tapaisin. Vanhoja työkavereita en ole nähnyt aikoihin, leipomoalalla työskennellyt rouva kuvailee sosiaalista tyhjiötään.

Pirkko Peiponen haki apua murskaavaan suruunsa ja yksinäisyyteensä. Hän hakeutui HelsinkiMission sururyhmään ja toivoi saavansa tukihenkilön. Ystävä löytyikin päälle viisikymppisestä, eronneesta ja lapsettomasta Anneli Hangaslahdesta.

Anneli asuu kissojensa kanssa ja työskentelee tekstinkäsittelijänä.

– En ole paljon tekemisissä työtoverien kanssa. Minulle tuodaan töitä, teen ne, ja se siitä. Teen työtä yksinäni, kukaan ei odota minua käsi ojossa. Yksin siinä ollaan.

– Ajattelin, että vastapainoksi olisi kiva olla yhden ihmisen tukihenkilö ja tutustua tähän kunnolla. Vuorovaikutus on tietysti kaksisuuntaista, molemmat saavat siitä, niin kuin ystävyyssuhteessa aina, Anneli Hangaslahti kertoo.

Pirkko Peiponen laskeskelee, että samassa kerrostalon rapussa asuu kuusi yksinäistä eläkeläistä. Kuinka paljon heitä täytyykään siis olla kotitalon läheisyydessä? Yksinäisiksi ja unohdetuiksi itsensä tuntevia ihmisiä suurten ihmismassojen keskellä.

Pirkko kokee, että ihmiset ovat aika kylmiä toisilleen.

– Jos alkaa jutella tuntemattoman kanssa, tämä voi pitää vähän tärähtäneenä ja toiset katsovat, että tuo on ihan toope. Käyn kyllä juttelemaan, jos joku puhuu minulle, mutta en uskalla itse aloittaa keskustelua.

– Moni ei ehkä halua vieraita kotiinsa, kun pelätään heidän tulevan kyttäämään, millaista siellä on. Itse kävin kerran yhdessä naapurissa, kun kutsuttiin. Se oli kyllä ihan mukava vierailu, Pirkko pohtii.

Miksi et kutsunut naapurin rouvaa vastavierailulle?

– Ei ollut rohkeutta.

Lue koko juttu Sana-lehdestä.