Huijari

 Huijari

Tunne on itse asiassa äärimmäisen tuttu. Olen koko elämäni pelännyt, että varsinainen onttouteni paljastuu, oli sitten kyse partiotaidoista, okeinkirjoituksesta, toisen asteen yhtälöstä, lopputentistä, työsuorituksista tai aviomiehenä olemisesta. Nyt ajatus kuitenkin koski uskonnollista identiteettiä (se mutten läpäisee kaikki muutkin identiteetit) – sitä, että olen huijari.

Uskovaisena esiintymiseni tökkii pääsääntöisesti. Ihmiset asettavat minulle, Jeesuksen seuraajaksi ilmottautuneellle kohtuuttomia ja käsittämättömiä moraalisia, sosiaalisia ja hengellisiä vaatimuksia. En saavuta niistä ensimmäistäkään. Niiden edessä paljastun huijariksi. Mitta ei täyty. Olen huijari.

Itse itselleni aikaisemmin ja nykyisin asettamat kristityn roolimallit ovat kaikki epäaitoja ja itsekyhättyjä. En saavuta asettamiani ihanteita. Jos joskus eksyn kerskaamaan jostakin spiritualiteettini saavutuksesta, se hajoaa käsittämättömiin; Sahara-efekti toimii taatusti. Paljastun huijariksi. Olen huijari.

Mikä tahansa harjoittamani uskonnollisen elämän muoto, harjoitus tai tapa, ei itse asiassa oikein toimi. Kirkossa ajattelen niitä näitä, eikä sinne oikein huvittanut edes lähteä. Rukoillessani mieleeni nousee lähinnä seuraavaa suupala ja mietiskellessä mielen täyttää tuttu kaaos kaikkine vieraine ja herkullisine viettelyksineen. Huijari.

Sisäinen askeesi olisi periaatteessa ratkaisu, se, että torjuisin kaikki synnillisiksi noteeraamani impulssit. Ja synnillä tässä tarkoitan kaikkea sitä mitä sisuskaluni ottavat vastaan sisimmästäni ja ympäristöstäni ja muuttavat Jumalan läsnäolosta vieraannuttaviksi sisäisiksi voimavirtauksikis. Niitä riittää. – ei muita. Sisäisen askeesin periaate jää, mutta jää myös tavoittamatta. Olen uskonnollinen huijari.

Toivoni on syntisen vanhurskautus, se toivo, että huijaritkin otetaan vastaan, tehdään jollakin ihmeen ei-huijauksen-omaisella tempulla vanhurskaiksi. Niin uskon. Se on rauhoittava tosiseikka.

Helsingin Vanhassakaupungissa 28.12.2007
Pekka Yrjänä Hiltunen