Meditoimisesta - 4
Tiiistaina 9.1.2007
Aasian uskontoja pidetään sisäisyyden ja mietiskelyn uskontoina. Thaimaassa yleisintä buddhalaisuutta on kuitenkin kansanuskonnollisuus, eikä siinä liiemmin
ukot eikä akat istu miestiskelemässä.
Kuulin buddhalaisen tutkijan sanovan, että vain noin viisi prosenttia Thaimaan buddhalaisista on valaistusta etsiviä tai edes filososfisia buddhalaisia. Loput edustavat henkiin ja magiaan uskovaa sekauskontoa. Se näkyy: on feng shuita, henkitaloja, maagisia tatuointeja, Brahmaa ja Ganeshaa.
Suuri osa thai-pojista on hetken munkkina –aikuistumisen ehto ja kansalaisvelvollisuus. Sinä hetkenä jokainen poika saa jonkinlaisen vilauksen mietiskelyynkin, vaikka muuten antaisi sen olla. Ihanne on läsnä, vaikka käytäntö ontuisikin.
Yksi kristillisen elämän piirre on, että ihminen asettuu suhteeseen. On Jumala, toinen ihminen ja itse. “Rakasta Jumalaasi yli kaiken ja lähimmäistäsi kuin itseäsi”. Kristillinen mietiskely tekee samoin: asettaa meidät suhteeseen johonkuhin toiseen, ei vain itseemme. Jos ei aseta, se ei ole loppuun asti kristillistä, mitä lie fundeerausta.
Ankarin filosofinen buddhalaisuus opettaa, että ketään toista ei ole – ei itseäkään. Valaistus on sitä, että tajuaa että “polku vain on, ei ketään kulkijaa”. Silloin kuin harha siitä, että itsenäistä minää olisi koskaan ollut olemassakaan katoaa, ihminen vapautuu karman laista ja loputtomista jälleensyntymistä. Kristilliseenkin elämään kuuluu minän kuoleminen, mutta toisin.
Kristillisessä elämässä itsekkään minän tulisi kadota, sen joka pyrkii itse jumalaksi ja
kaiken mittariksi. Ihan lopulta se kyllä tulee siirtymään kadotuksen tilaan, katoamaan ihmisten ilmoilta, halusimme tai emme. Tilalle pitäisi tulla tässä jo elämämme aikana Jumalan rakkauden tunteva ja sen läpäisemä uusi minä. Uudesti syntyminen on taivaallisiin pääsyn ehto.
Rukouksessa katselemme itseämme, tulemme tietoiseksi sen syntisyydestä, tunnustamme itsekkyytemme ja koetamme nostaa katseemme itsestä ylöspäin Jumalaan. Esirukouksessa joukkomme Jumalan edessä kasvaa edelleen. Ihminen asettuu ja asetetaan paikalleen kanssaihmistensä ja Jumalansa seuraan.
Kun rukous on itsen ja toisten katselua ja niiden asettamista Jumalan eteen, sitä voi kutsua kristilliseksi mietiskelyksikin. Me kaikki harjoitamme sitä jollakin tavalla.
Pekka Yrjänä Hiltunen
