Miten asiat ovat?

Luin uudestaan joskus aikasemin lukaisemani Wilfrid Stinissenin kirjasen “Syvemmälle rukoukseen – kohti hengellistä ydintä” (Kirjapaja.20004, 31,32) ja löysin mieltäni kiehtovan teksinpätkän. Kiehtookohan sinun?

Ensin tekstinpätkä, sitten muutama kommentti ja arvuuttelu.

“… meidän sismmässämmea, usko on jotakin eksistentailistista (olemassaolevaa, ehdotan). Mitä enemmän me elämme sisimmässämme, sitä enemmän voimme ymmärtää transendentalistista (tuonpuoleista, arkisen kokemuksen ylittävää, ehdotan) todellisuutta.

Sisimmässämme meillä on aistit, jotka voivat havaita sellaista, mitä ulkoiset aistimme ja ymmärryksemme eivät voi käsittää. Sisimmässämme ei ole kysymys subjektiivisista (omakohtaisista, omista, ehdotan) tunnekokemuksista. On ikäänkuin saisimme eräänlaisen “objektivoivan” (sellaisen, joka näyttää asiat, niinkuin ne ovat, ehdotan) tuntosarven, joka reagoi siihen, mitä todella on, itse “olevaiseen”. Niille, jotka elävät sisimmässään, elämä käy kerta kaikkiaan yksinkertaiseksi siksi, että kaikki pelkästään subjektiivinen (minua koskeva ja minun ympärillä pyörivä, ehdotan) muuttuu suhteelliseksi. Heidän “subjektinsa” on olemassa  vain ollakseen “vastaanottaja” sille objektiiviselle todellisuudelle, jota usko on heille opettanut ja josta nyt itse olemassaolo vakuuttaa heitä.”

Olen lukenut ja kuullut buddhalaisten kirjoittavan ja sanovan, että he näkevät asiat niinkuin ne ovat. Samoin sanovat ateistit, tesofit, hindut, uushindut, muslimit, kaikki, joilla on jokin vakaumus. Nyt luen myös kristityn sanovan, että uskon avulla voi nähdä asiat niinkuin ne ovat.

Meillä on sisäinen kyky vakuuttautua, ehdotan, mutta vakuuttumisemme ei välttämättä kerro, että olisimme oikeassa. “Ylitse kaiken varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee.” “Jos valo, joka on sinussa, on pimeyttä, kuinka suuri onkaan pimeys!”
On siis oikein hyvä tunnustaa, että uskomme. Meille, näin uskoville maailma näyttäytyy tällaisena, Jumalan luomana ja rakastamana. Uskotaan siis vaan! Ja koetetaan perustella uskoamme niin hyvin kuin pystymme.

Pekka Y. Hiltunen