Onneni on nolla

Jouduin taannoisessa työssäni Thaimaan luterilaisen kirkon palvelijana painimaan buddhalaisuuden kanssa. Buddhalaisuus on haastava ja paljastava peili. Siitä näkyy paljon.



Näinhän myös on: en ole enää se salskea 70-kiloinen tuuheahiuksinen nuorukainen, jonka kuitenkin edelleen, vaikka yhä hämärämmin, tunnistan hassuissa vaatteissaan värinsä menettäneistä valokuvista. Entiset elämää kantavat ajatusmallit ovat joutuneet useaan kertaan remonttiin ja antaneet tilaa yhä suuremmalle epävarmuudelle. Takavuosien ystävät ovat menneet menojaan, kasvaneet ja kehittyneet kukin omaan, minulle käsittämättömään suuntaansa niin, että on vaikea keksiä, mistä puhua kohdattaessa. Ja heidän kannaltaan minäkin olen muuttunut saavuttamattomiin. Muutoksenalaisuus näyttää ainoalta pysyvältä olotilalta.

Raamattunikin antaa aiheen olettaa, että tämä nykyinen minuus on vain väliaikainen konstruktio. ”Ei ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee.” ”Nyt näemme kuin kuvastimesta, arvoituksen tavoin.” ”En katso sitä vielä saavuttaneeni.”

Mikä sitten jää?
No, tämä Jeesus-juttu.
Miten niin?

Raamattuni kertoo maailman muodon pysymättömyyden lisäksi Jeesuksesta, joka syntyi jatkuvan muutoksen alaiseksi: avuttomaksi sylilapseksi, nuorukaiseksi, suosituksi julkkikseksi, maineensa menettäneeksi sylkykupiksi, ja sitten kuolleeksi. Ja silti tämän kaiken muutoksenalaisuuden keskellä hänen lähisukulaisensa sanoi, että kyseessä on poika, johon isä on suuresti mielistynyt.

Ainoa keino selvitä muutoksenalaisuudesta, vajavaisuudesta, riittämättömyydestä, keskeneräisyydestä, kelvottomuudesta on jonkun tarjoama hyväksyntä. Olen useammin kuin kerran soittanut vaimolleni, kun oman olemassaolon huteruuden tunne on äkisti yllättänyt. Hänen, minun korvissani ystävälliseltä kuulostava äänensä on saanut hajalle joutuneen kalustoni hetkeksi kasaan. Soitan, että saisin kontaktin johonkuhun, jonka tahtoo, että olisin olemassa ja jonka mielestä olen jopa  ihan hyvä, tai ainakin siedettävä, usein rakastettukin ihan tällaisenani, muutoksieni keskellä.

Se, mikä jää, on rakkaus. Sylilapsi ei selviä ilman sitä, ei varhaiskasvatettava, ei nuorukainen, ei julkimo. Eikä hylkiö tokene, ellei hänelle tihku jostakin kokemusta, että joku tahtoo että hänkin olisi. Kuolemasta en vielä tiedä. Semmoinen toivo siihenkin muutoksen on annettu, että rakkaudella on voima koota ja nostaa elämään se mikä muuten hajoaisi.

Korvissani loppuunjyystetty laulu ”Onneni on nolla Herraa lähellä” toimii sittenkin, jos ei laulu niin ainakin sisältö. Pidän sen.

Pekka Yrjänä Hiltunen

(Teksti on ilmestynyt kuta kuinkin tässä muodossa 2008 huhtikuun Kristillinen kasvatus -lehdessä.)