Raamattu?
Sunnuntaina 4.3.2007
Tämä on pitkä juttu. Kuka jaksaa lukea? Sen asia on minulle tärkeä, ja haluaisin osata sanoa tästä jotakin. Tässä koetan. Ehkä huomenna paremmin.
Raamattu on kirja täynnä elävää todellisuutta. Se osoittaa meille kaikille, mitkä ovat vaaramme, mitkä halvat pakotiemme, ja samalla se osoittaa meille meidän mahdollisuutemme ja haluaa harjaannuttaa mieltä terävänäköisesti erittelemään sisäistä olemustamme. (Äiti Maria Normanbylainen, 1987)
Olen kuullut, että Luther-vainaa olisi sanonut, että Raamattu on kuin kapaloliinat tai rääsyt, joihin Jeesus on kääritty. Äiti Maria Normanbylainen kirjoittaa samasta asiasta:
"Jumala ei anna meille Raamatussa ehdotonta tietoa, toisin sanoen tietoa, joka vakuuttaisi mekaanisesti, ulkoapäin, ja antaisi murskaavan todisteen, joka kumoaisi vastaväitteet ja epäilyn. Meidän täytyy myöntää, ettei Raamatussa ole yhtäkään sivua, jota ei voisi epäillä, ei edes niissä kohdissa, jotka ovat uskomme perusta".
Raamattu antaa aina tilanteeseemme soveltuvaa tietoa.
Olen ihastunut ja vihastunut Äiti Maria Normanbylaisen suomennettuihin kahteen kirjaan, Kätketty aarre ja Kirkas pimeys - kirjeitä. Ihastunut minun täytyy olla, koska luen niitä yhä uudestaan vuodesta toiseen. Vihastunut olen siksi, että teksti on haastavaa, vaikeasti vastaanotettavaa ja sovellettavaa. Silti, pidän lukemastani. Samoin ja samoista syistä olen ihastunut ja vihastunut Gavin D'Costan kirjaan The Meeting of Religions and the Trinity.
Seuraava verryttely on syntynyt näiden lukemisten pohjalta.
Jumalan sanan vastaanottajat ovat epätäydellisiä. Heprealaiskirje marssittaa näytille uskon sankareita esitellessään muiden muassa portto Rahabin, pelkuri Gideonin, naissankari Simsonin, tyttärensä uhraaja Jeftan ja huorintekijä-murhamies Daavidin. Heille Jumala on kuitenkin puhunut, he ovat tarttuneet Sanaan ja ojentautunet sen mukaan - esimerkillisesti.
Muistan hyvin ruokapöytäkeskustelun erään teologin kanssa. Hän kertoi lukeneensa pitkästä aikaa Vanhaa Testamenttia ja kauhistuneensa: "Täysin moraalitonta ja epäoikeudenmukaista juttua. Hirveää tekstiä!".
Jäin miettimään, ja äiti Maria Normanbylainen auttoi: Meille täytyy puhua kielellä, jonka kuulemme ja ymmärrämme. Jumalan täytyy astua alas hirveyteemme ja epäoikeudenmukaiseen elämäntapaamme voidakseen johdattaa meitä eteenpäin. Jos auttamisen ja johdatuksen ehtona olisi moraalisempi maailmanpoliittinen ja ekologinen asenne, voisi johdatuksen kokeminen olla nykyistä vieläkin huomattavasti harvinaisempaa. Jos Jumala esittäisi minulle lopullisen analyysin moraalisesta tilastani ja panoksestani maailman hädän lievittämiseksi, en kestäisi sitä mitenkään. Hän suostuu astumaan tähän kaaokseeni ja kärsimään sitä loppuun asti, ...hän osoitti heille täydellistä rakkautta loppuun asti ....
Minun tämänhetkinen käsitykseni ihanne-Jumalasta ja hänen ihanne-sanomastaan on sidottu tämän hetken ymmärrykseeni. Huomenna kaikki on taas toisin. Miltä näyttävätkään nyt kansallissosialismin reippaan urheilulliset, puhdasotsaiset ja voimakkaat ihanteet, miltä hippien drop out, tune in, turn on ja all you need is love -aatteet, miltä 70-luvun vasemmiston neuvosto-ihannointi; miltä oma ihanteeni hetken kuluttua?
Jumala ei näytä suuresti innostuvan meidän ihanteistamme, vaan esittelee oudot omansa. Hän pukeutuu mieluummin surkeuteemme, näyttäytyy rääsyissä ja narrina niin, että hänet on aivan helppo ohittaa, ...me emme häntä minään pitänee...
Raamattu näyttäytyy kriittiselle analysaattorille perin ristiriitaisena. Kouluesimerkiksi ylösnousemus ja sen jälkitapahtumat esitetään ylen sekavasti ja epäuskottavasti eri evankeliumeissa. Ja kyseessä on uskomme varsinainen kulmakivi!
Muistan, että onnistuin kerran kevättalvella vuonna 1987 harmonisoimaan ylösnousemusaamun meno- ja tuloliikenteen Jeesuksen haudalle ja takaisin: avain ongelmaan oli, että Maria oli yhdellä hautakäyntikerrallaan kääntynyt paluumatkallaan, jättänyt muut naiset menemään takaisin opetuslasten luo ja palannut yksikseen haudalle. Nyt en enää kuitenkaan muista, miten muuten sain kaikki muut irtopalaset kohdalleen. Tein asiasta tarkat muistiinpanot ja karttapiirroksen tiheine meno- ja tuloreittinuolineen. Muistiinpanot saattavat pölyyntyä vieläkin kellarissamme Helsingin Ullanlinnassa. Antaa olla.
Jumala ei anna meille absoluuttista tietoa. Jos antaisi, emme käsittäisi siitä mitään, samalla tavalla kuin viisiosaisessa Linnunradan liftari -trilogiassa ei kukaan käsittänyt, mitä Vastaus on 42 tarkoittaa. Sehän oli vastaus perimmäiseen kysymykseen. Kun ei tunne kysymystä, ei tunnista vastaustakaan. ... hän (Jumala) antaa meille Raamatun muodossa, joka ei sulje pois epäilyä, hän hellän armollisesti asettuu meidän tasollemme, ...
Raamattu on kirjakokoelma, jonka kirjat on kirjoitettu tietyissä historiallisissa vaiheissa omiin tilanteisiinsa sidotuille ihmisille tiettyjä tarkoituksia varten. Ei ole muunlaisia ihmisiä eikä heillä muita kuin ohikiitäviä tilanteita. Ei ole viimeisintä tarkkailutornia, josta ihmiselle kaikki näkyisi niin kuin se on, vaikka uskontojen ja näkemysten edustajien joukosta tällaisia näkijöitä tuon tuostakin ilmoittautuukin. Ilmestysvuorella perimmäisessä pohjolassa ei istu kukaan.
Raamattu on oppisanalla sanottuna traditiospesifiä, ymmärrettävissä vain kulloisestakin kommunikaatiotilanteesta käsin. Samoin Raamatun kulloinenkin ymmärtäjä on sidottu omaan tilanteeseensa. Tilanteet vaihtuvat, oleellinen viestintä samoin. Niinpä Raamatun on pakko sisältää ristiriitaisuuksia, kun me omasta erityistilanteestamme käsin koetamme luoda yhteis- ja yleiskuvaa eri tilanteissa aikoinaan sangen pätevistä ja ymmärrettävistä teksteistä.
Raamatun kirjat antavat kuitenkin aavistaa, että sen kirjoittajille vastaanotettu Jumalan Sana oli todella Jumalalta tullutta sanaa, heille juuri niin ja aamen. Raamatun sana ei ole vain ihmisten todistusta Jumalan teoista historiassa, vaan Jumalan suoraa Jumalan sanaa heille, ja sen dokumentointi. Kun pystyn samastumaan tekstin tilanteeseen, kuulen mahdollisesti myös, mitä Jumalalla on minulle asiaa.
Ignatiaaninen raamattumietiskely silloittaa usein verrattomasti Raamatun kirjan tilanteen ja omani. Se toimii näin: kuvittelen lukemani tilanteen, koetan eläytyä siihen ja asettaa itseni tekstin kuvaamaan maisemaan. Koetan kuunnella ja katsoa, mitä tapahtuu, ja yhtäkkiä kaikkivaltiaalla on asiaa myös minulle, asiaa, joka koskettaa omaa tilannettani muutamaa vuosituhatta alkuperäisen tekstin muistiinkirjoittamisen hetken jälkeen!
No, onko Raamatussa sitten mitään yhtenäistä, voiko Raamatun pohjalle rakentaa minkään näköistä oppia ja onko mitään klassista kristinuskoa olemassakaan? Onko vain tilannespesifejä ilmoitusvälähdyksiä, joihin voi koettaa samastua tunteellisesti leikkien? Onko olemassa vain tämän hetken arvomaailma, jonka selitykselle voimme etsiä Raamatusta sopivia sitaatteja?
Svensk Pastoraltidskriftissä väitettiin, että klassista kristinuskoa on havaittu olevan liikkeellä. Klassiseksi jonkin dokumentin tai asiakokonaisuuden tekee se, että siihen vedotaan useasti sen ensi-ilmestymisen jälkeen: ... klassista on sellainen kristinusko, johon ihmiset jatkuvasti palaavat, koska sen varassa voi elää - ja kuolla...
Klassista kristinuskoa on siis se, jonka varassa on eletty ja menehdytty muutaman vuosituhannen ajan. Minua itseäni hämmästyttää ja jostakin syystä myös järkyttää, että pystyn ymmärtämään keskiajan mystikkojen ja jakamattoman kirkon ajan tekstejä (puhumattakaan Raamatun teksteistä)!
Kaikkea en toki ymmärrä, en saata esimerkiksi velttona hyvinvointiini tottuneena länsimaisena yhtyä rankan askeesin ihanteeseen enkä voi teollisesti tuotettujen ehkäisyvälineiden vapauttaman seksin maailman asukkina innostua paikka paikoin ilmenevästä vahvasta seksuaalikielteisyydestä, mutta ihmeellisen paljon voin ymmärtää ja uskomattoman paljoon samastua. Aivan kuin kirjoittajat olisivat sisariani, veljiäni, isiä ja äitejä, opastajiani verrattomalle tielle, ...ympärillämme on todistajia kokonainen pilvi...
70-luvun lopulla kehitimme ystävieni kanssa Francis A. Schaefferin kirjojen ja How Then Should We Live -elokuvan pohjalta lautasliinalle 10 minuutissa piirrettävän kaavakuvan, jonka avulla koetimme vakuuttaa kanssaopiskelijoitamme yliopistolla, että he tekevät älyllisen itsemurhan, jos eivät tule kristityiksi.
Olimme ymmärtäneet opin, ottaneet sen haltuumme, hallitsimme sen ja nyt esitimme valmiin ideologisen pakettimme potentiaalisina pitämillemme käännynnäiskandidaateille.
Samassa kuppilassa radikaalivasemmistolaiset tekivät samaa omilla kaavioillaan. Vasta itsepumpatun varmuutemme vähitellen pihistessä tyhjiin jouduimme tahoillamme toteamaan, että ymmärryksemme on rajallista.
Hauskaa oli ymmärtää vähän, mutta olisi ollut niin kiva ymmärtää kaikki. Emme muistaneet Jeesuksen ankaraa uskonnon ideologisointia ja jäykkää fundamentalismia koskevaa varoitusta: "Jos olisitte sokeita, teitä ei syytettäisi synnistä, mutta te väitätte näkevänne, ja sen tähden synti pysyy teissä".
Oppi on eri juttu kuin eläväksi tullut Jumalan Sana. Oppi on ihmisten konstruktio ja todellisuuden aivojen kuorikerrokseen rakennettu peili, joka korkeintaan viittaa elävään sanaan. Hyvä oppi viittaa hyvin, mutta pitää olla aika kiinnostunut opin kuvaamasta todellisuudesta ennen kuin siitä saa mitään tolkkua. Erityisesti jokaisen sisäinen tarkkailija, se alituinen kommentoijamme harrastaa opin muodostusta.
Oppi on todellisuuden kuva, Jumalan Sana taas elämä. Sanan taas on oltava tilanteeseen sidottu, koska minä olen sitä. Kaikki Raamatun teksti on kirjoitettu jossakin historiallisessa, elävässä tilanteessa. Oppi koettaa hahmottaa yleisempää, laajempaa kuvaa siitä, mitä Sanassa sanotaan.
Sillä tosiasialla, että usko, uskonto ja uskonnot toimivat vain tilannesidonnaisina, traditiospesifeinä, eivät yleisinä ja erillisinä ideologioina, on suuri merkitys sille, miten kohtaan toisinuskovan tai ihmisen, joka pitää itseään uskomattomana. En voi olettaa, että toisella olisi käytössään lainkaan samaa käsitteellistä apparaattia kuin minulla. Sellainen keskustelukumppani, jossa toinen tai molemmat osapuolet olettavat yhteisen peilin, johon keskustelu peilautuu, ei ota toista tosissaan. Sellainen keskustelu ottaa tosissaan vain oman käsityksensä yhdistävästä tekijästä.
Kohtaamisissa voin vain etsiä omasta uskon- ja elämänymmärryksestäni niitä asenteita, ajatus- ja toimintamalleja, jotka mahdollistavat minulle rauhanomaisen yhdessäolon ja keskinäisen jakamisen. Toinen tekee, mitä hän haluaa.
En voi olettaa yhteistä pohjaa. Uskon tietysti, että sellainen on, mutta en voi kaataa tätä uskoani toisen aivoihin enkä sydämeen enkä rakentaa tilannetta sen varaan. Hän ei ehkä tekisi todellisuuden tulkinnallani mitään - hänen tilanteensa saattaa olla kokonaan toinen. Hän toimii omasta tilanteestaan ja maailmastaan käsin, josta minä en mahdollisesti ymmärrä mitään. Voin koettaa kuunnella ja etsiä yhteisiä kulttuurisia, sosiaalisia, älyllisiä ja kielellisiä saarekkeita. Sellaisia löydettyämme voimme koettaa keskustella. Sellainen on kyllä tosi harvinaista, kenen kanssa tahansa. Minun pitää antaa toisen olla toinen, ja olla itsekin joku.
Sama pätee myös evankeliumin kertomiseen ja vaimon kanssa elämiseen. Toisen ei tule sopeutua minun matriisiini. Voin kertoa, että näin ja näin minulle kävi, ja että toivon että toisellekin kävisi. Kuuleeko hän mitä minulla on sanottavanani, ei ole minun vallassani. Pystynköhän minä kuulemaan, mitä tällä toisella on sydämellään? Syntyykö persoonien välille yhteys?
Uskon, että on olemassa kaikkeuden oikea selitys, mutta minulle se on turha. Mitä minä selityksellä, kun elää pitäisi. Älyllä on kyllä hauska kolkutella salaisuuden seinää. Parhaillaan älymme voi kartoittaa vain sen ikkunan karmeja, josta salaisuus meille häämöttää. En ymmärrä kaikkeutta, ymmärrän vain aistimieni ja vajavaisen älyni rajaamaan tilkun. Sitä tilkkua taputtaa taivaallinen käsi.
Ja mysteeristä emme koskaan pääse perille. Mutta niin pitkälle kuin voin ajatella - niin pitkälle kaikki osuu kohdalleen. (Äiti Maria Normanbylainen, 1988)
Minä, rajallinen, tarraudun rajalliseen sanaan. Siihen on tarrauduttava, koska muuta ei ole. Minulla on vain tämä tämänhetkinen lyhytmaailmani, mutta sen takana on toinen, niin uskon, iankaikkinen, jonne minun omiin rääsyihini kietoutunut oppaani minua kärsivällisesti taluttaa.
... on mahdollista ymmärtää, että vaikkemme koskaan voi saavuttaa ehdotonta tietoa, saamme silti vakuutuksen Ehdottoman olemassaolosta,...
(Äiti Maria Normanbylainen, 1987)
Lähteitä ja kirjallisuutta
D'Costa, Gavin: The Meeting of Religions and the Trinity. Maryknoll, New York. Orbis Books. 2000.
Äiti Maria Normanbylainen: Kätketty aarre, Ortodoksisen apofaattisen teologian sovellutus. Kirjaneliö. 1987.
Äiti Maria Normanbylainen: Kirkas pimeys -kirjeitä. Kirjaneliö 1988.
Svensk Pastoraltidskriftin nro 19:n pääkirjoitus 22.9.2006. Löysin suomenkielisen käännöksen sivulta:
