Uusi viini vanhassa leilissä

Raamatun lukeminen tekee meistä kaikista enemmän tai vähemmän kulttuuriantropologeja, niinkuin tämäkin kohta vanhoista ja uusista nahkaleileistä. On uskottava, että uutta viiniä ei lasketa vanhoihin leileihin, vaikka arkinen keittiökokemus ei sano asiasta juuta eikä jaata. Jos keittiökokemus ei sanokaan, muu kokemus kyllä.

Aamulla 26.1.2007 heräsin mielessäni kuva rypistyneestä nahkaleilin kulmasaumasta. Se olin minä! Olen tullut uskoon 1969. Siitä on tänä vuonna 38 vuotta. Sen verran on kestänyt, että viinin vuotaminen kovettuneen vanhan leilin saumoista on itsekin välillä pakko huomata. Ei kivaa!

Uskoontuloni pelasti minäni tuholta, sain uuden elämän. Sitten aloin käyttää uskovaisuutttani, opinmuodostustani, omaa uskomiseni tapaa, kristillistä ilmikäyttäytymistäni, lähetystöläisyyttäni ja pohtimismieltymystäni entisen egoviitan paikkaamiseen ja vanhan leilini näyttötäytteeksi. Sain työtä kirkon helmasta, materiaalia ulkoisen minäni rakentamiseksi ja asemani suomaa valtaa. (Toki, niinkin uskon, on olemassa Jumalan salattu työ, jolla hän muovaa minusta ja muista ihan toisenlaisia,  taivaskelpoisia tyyppejä, mutta siitä en tiedä mitään muuta kuin, että toivon niin olevan.)

Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen kahdesti suuttunut rajusti työtovereilleni, antanut ääneni kuulua ja loukannut. Syynä se, että he ovat mielestäni hyökänneet rakentamaani minäkuvaa vastaan, asettaneet kyseenalaiseksi kristillisyydellä täyttämäni vanhan egoni leilin.

Esitin kummassakin tapauksessa hienoja kristillisiä mielipiteitäni, joita olin työstänyt pitkään, jopa vuosia, saanut niiden kehittelemisestä palkkaa ja kirjoittanut niistä. Olen mielestän io aika ekspertti joissakin kysymyksissä - näkemykseni ovat itse asiassa melko upeita. Toisten olisi syytä kunniottaa ja ihailla niitä, oppineenviittani komeita tupsuja. Mutta nyt ei ihailtukaan. Kuulin toisen sanovan, että “Tässähän on kysymys siitä, että”. Hän otti aarteeni haltuunsa ja uskalsi näin sanoa, että tietää asiasta paremmin ja toisin kuin minä!  Aikaisemmin vastaavaa kuullessani olin osannut taidokkaasti (omasta mielestäni) kätkeä suuttumukseni. Nyt en. Halkesin kuin nakki mikrossa. Rakentamaani kristillisillä ajatuksilla paikattua minää ei kunnioitettu riittävästi. Leili repesi hetkessä, viini roiskahti pitkin pöytää, tapetteja ja  huoneessaolevien rinnuksia ja muuttui nautintakelvottamaksi sotkuksi.

Toisen kerran suutuin ihan samasta syystä: työtoverini arvosteli (niin sen kuulin) esittämääni taidokkaasti muotoiltua ja näyttävää huomattavan nöyryyden stikkerillä merkitsemääni ajatusta. Kävin päälle kuin raivo härkä. Koin, että huolella rakentamaani ja varjelemaani minää vastaan hyökättiin, ja että nyt sitä on puolustettava kynsin hampain kielin teräasein. Sen tein.

Juu, ja  tämäkin analyysi on ihan itse konstruoimani. Kunnioitetaankohan sitä!

Muutama päivä sitten kuulin, että Jumala on antanut meille voiman, rakkauden ja itsehillinnän hengen. Semmoiseen uskoon sitä olisi siis tultava ja löydettävä, ei vain uutta viiniä vanhan leilin suuremmaksi kunniaksi, vaan ihan uusi leilikin. Jaa’a, ei taida onnistua omin voimin.
 
Pekka Y. Hiltunen
Bangkok