Viettelin Päiviä Chiang Maissa

Viimeksi 30.1.-3.2.. Keskus on hiljaisuuden keskus, eli siellä ei puhuta. Joka päivä on thai-kielinen messu klo 18:00. Siellä puhutaan, messutaan ja lauletaan. Muuten ei. Paitsi viime kerralla, kun paikalla olleiden nunnien 30-päiväinen retriitti päättyi lauantaina 3.2., ja leidit eivät malttaneet olla pulisematta ruokalassakaan. Retriitti ei meille ei-katolisille ole ohjattu, mutta messuihin saamme osallistua.

Mikä lie, aina kun on pitkä vapaa, mietimme, minne menisimme Bangkokia pakoon, ja useimmiten päädymme Seven Fountainsiin, tähän mennessä jo viidesti. Se on kivaa.  Meillä on kuusipäiväinen työviikko, mutta seitsemästi vuodessa saamme pitää neljän päivän pidennetyn viikonlopun: se siis on tämä pitkä vapaa. Olemmekohan tulleet vanhoiksi, kun hiljaisuus on rantaelämää houkuttelevampaa?

En voi olla vertaamatta siellä näkemääni katolista meininkiä luterilaiseen: Kultin, eli liturgianhan me lutkut olemme saaneet katolisilta. Jumalanpalvelusjärjestyksessämme ei ole paljonkaan eroa. Thaimaan luterilaisen kirkon vaikutukset tulevat taas, paitsi luterilaisesta perinteestä, myös vanhasta 1800-luvun lopulla maahan tulleesta presbyteerisestä

puritanismista ja viime vuosikymmenien karismaattis-evankelikaalisesta meiningistä. Siinä on erona Johanneksen kirkon jumikseen se, että liturgisiin välineisiin kuuluu klassisten pystien ja valkoliehuvaatteiden lisäksi myös rummut, keyboard, sähkökitara, basso, piirtoheitin, mikrofonit ja kovaääniset.

Opin saimme Lutherilta. Sitä me väännämme riemuiten ja ansiokkaasti. Siitä pidän, en niinkään Maria-mystiikasta enkä puritanistien pyhyydestä. Ne ahdistavat. Mutta annan heidän pitää tapansa – mikä minä olen toisen palvelijaa tuomitsemaan. Omassanikin riittää

tuomitsemista, jos joku semmoiseen hommaan tykkää ryhtyä.

Yhteisön muodostus on meillä luterilaisilla ylen heikkoa. Kansankirkkommehan koettaa sisällyttää kaikki itseensä, ja niin lämminhenkistä meidän porukkaa ei pääse koskaan muodostumaan. Herätysliikkeet inisevät kukin tyylillään, ja ininän tunnistavat hyttyset liittyvät kukin omaan parveensa. Onhan toki luterilaisen kirkon sisällä Suomessa yhteisönmuodostushankkeitakin: Tuomasmessu, verkostoyhteisöt, Pyhän sydämen kappeli jne. Mutta ne ovat kansankirkkoprojektin kannalta hiukka arveluttavia.

Mystisen kokemuksen me luterilaiset saamme joko vanhoilta pietisisiltä herätysliikkeiltämme, karismaattisuudesta tai hiljaisuuden liikkeeltä. Sen lisäksi on tietysti jokaisen oma kokemus, joka ei sovi oikein mihinkään luokkaan. Seven Fountainsissa suositaan, kuten arvata saattaa,

kristikunnan läntisten mystikkojen polkua, ja, jesuiittoja kun siellä ollaan, Ignatius Loyola rules ok.

Etiikan jaamme Suomen luterilaisessa kirkossa vanhojen protestanttien kanssa. Diakoniamme, sekä kotimainen että kansainvälinen on kiitettävän vahvaa. Jopa niin vahvaa, että se joskus ylittää luterilaisen lain ja armon tasapainon ja muuttuu uudeksi laiksi: on oltava ekologinen, rauhaa rakastava, markkinataloutta vastustava, ei saa tyrkyttää eikä jeesustella, rauhaa on edistettävä, kaikkia on suvaittava uskonnosta ja katsomuksesta riippumatta, on ostettava kestävän kehityksen tuotteita, ja oltava muutenkin kaikin puolin tiedostava ja oikeiden asioiden puolella. Selviääkö siitä kukaan. Tulee armoa ikävä.

Juu, ja tämän jälkeen kaikille kaikesta huolimatta ja juuri siitä syystä kaikkea hyvää!
 
Pekka
Bangkok 8.2.2007