Suruttomuus on kristillisen kilvoituksen päämäärä.
Tiistai 22. toukokuuta. Nimipäivää viettää Hemminki, Hemmo, Hemming

Äidit murheen laaksossa

20.1.2011
| Teksti: Thorleif Johansson
| Kuvat: Jani Laukkanen

- Mihin nainen tai mies sitten huolihuikkaansa tai kärsimyshumalaansa tarvitsee? Järvinen kysyy
”Kyllä minä niin mieleni pahoitin”, voi olla tuttu keskustelun avaus monessa kodissa. Usein äidin ja tyttären välillä, mutta siten, että mielen pahoittaminen on äidin etuoikeus.

– Tällainen henkilö antaa ymmärtää, että hän on aivan erityisen taakoitettu. Hän kantaa muiden murheita ja palvelee näitä unohtaen täysin itsensä, sosiaalipsykologi ja antropologi Katriina Järvinen toteaa.

– Todellisuudessa hän pyörittää koko perhettä ja ystäväpiiriä valittamalla, huokailuilla, murehtimisella ja kyyneleillä.

Keittiössä tiskipöydän ääressä huokaileva äiti voi olla tuttu myös uskonnollisista kodeista.

– Niissä naiset hyväksyivät pitkään itsekin sen, ettei heillä ollut julkista valtaa. Siinä tilanteessa moni päätyi psykologiseen vallankäyttöön ja ryhtyi marttyyriksi.

Uskonnolliset yhteisöt tukevat usein huoli-identiteettiä. Raamatusta lainataan murheellinen tavoitetila: ”Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen” (Matt. 5:5) tai: ”Ne, jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten leikkaavat” (Psalmi 126:5). Siten murheellisuudesta tehdään päämäärä eikä nähdä tekstin itse asiassa ohjaavan siitä pois, parempaan.

– Minun vanhempani ovat olleet huoli-imureita, helluntaikodissa kasvanut Katriina Järvinen kertoo. ”Kun tulisi Jeesus ja hakisi omansa pois”, oli usein ainoa toivo. Jos itsellä ei ollut pahoja vastoinkäymisiä, niin sitten itkettiin sitä, miten Virtasilla on suuri suru kääntymättömän lapsensa puolesta.

– Vanhempani osasivat kyllä olla myös hauskoja, mutta tätä ei uskonyhteisö arvostanut. Sen sijaan heidän murehtimistaan tuettiin. Ihmettelin lapsena usein, miksi sanottiin, että ”vain Jeesus antaa todellisen ilon” kun arkielämässä iloa näkyi niin vähän.



Julkaisujärjestelmänä Verkkoviestin