Ben Malinen ei pelkää häpeän haamuja

Valmistumisensa jälkeen Malinen syventyi aiheeseen entistä tiiviimmin ja väitteli huhtikuun puolivälissä teologian tohtoriksi Helsingin yliopistossa. Siinä sivussa syntyi uusi kirja, ja taas on teemana häpeä.

Mikä isoa miestä häpeässä on niin paljon mietityttänyt, että siitä piti tohtoriksi asti opiskella ja tehdä vielä toinen kirjakin?

– Pikkupojasta saakka häpeä on ollut osa elämääni, vaikka pidinkin sen pitkään visusti piilossa. Häpeä on vaikuttanut esimerkiksi ihmissuhteisiini ja työtehtävien valintoihin. Lopulta se nousi pintaan aiheuttaen työuupumusta ja turhautumista. Silloin päätin, että jotakin oli tehtävä, Malinen tunnustaa.

Häpeä oli luonteva, joskaan ei helppo aihe Kainuun korpiseuduilta lähteneelle Ben Maliselle. Olletikin kun hän huomasi, ettei ole ainoa, jota häpeä vaivaa, ja varsinkin, kun sitä ei yleisyydestään huolimatta juurikaan ole Suomessa tutkittu. Miksi olisi, emmehän me häpeästä mielellämme puhu.

– Halusin tietää, mistä häpeä syntyy, kuinka se ilmenee, mitä seurauksia siitä on ja ennen kaikkea, voiko siitä päästä irti. Aluksi kuvittelin sitä vain joidenkin harvojen kiusaksi. Mutta aika pian huomasin, että sehän koskettaa lähes kaikkia suomalaisia. Se on paljon suurempi ongelma kuin miltä pintapuolisesti katsottuna näyttää. On ilmiselvää, että häpeä kahlitsee ja hallitsee ihmisten elämää hyvin eri tavoin.

Alkajaisiksi Malinen julkaisi lehti-ilmoituksia, joissa pyydettiin ihmisiä kertomaan, mitä he häpeästä ajattelivat ja kuinka se heihin vaikutti. Vastauksia tuli satoja eri puolilta maata, eri-ikäisiltä miehiltä ja naisilta.

– Yhteistä vastaajille oli se, että häpeä sattuu ja se pitää piilottaa sekä itseltä että varsinkin muilta. Salailun vuoksi häpeä onkin yksi vaikeimmin käsiteltävistä ja hallittavista tunteista.

– Pohjimmiltaan siinä on kyse siitä, että ihminen kokee itsensä jotenkin kelpaamattomaksi, riittämättömäksi tai epätäydelliseksi, Malinen tiivistää.

Nuoret häpeävät
mutta eri syystä

Se, kuinka häpeään suhtaudutaan, riippuu ihmisestä. Yksi punastuu, menee lukkoon ja alkaa änkyttää. Toinen esiintyy rehvakkaasti ja on kuin ei olisikaan. Kolmatta ei näytä nolottavan mikään, ei vaikka mikä olisi. Yleensä opimme elämään häpeämme kanssa ja hallitsemaan sen aiheuttamia tunnereaktioita, mutta pahimmillaan se lamauttaa ja estää ihmistä olemasta aito itsensä.

Ben Malinen väittää, että vaikka ajat ovat paremmat kuin ennen, eivät nuoret suomalaiset ole sen vapaampia häpeästä kuin esimerkiksi sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat. Tunne on sama, vaikka se nousee eri syistä. Ennen piti olla nöyrä ja näkymätön, nyt paras ja esillä. Isät opetettiin häpeämään liikaa leuhkimista, lapsia nöyryyttää turha vaatimattomuus.

80-luvulla syntyneiden häpeän syyt ovat siis erilaisia kuin ennen. Kieleemme ui parikymmentä vuotta sitten englannista adjektiivi ”luuseri” jolla tarkoitetaan ”elämässä epäonnistujaa”, joka ei ole ”menestynyt”. Nykyihmiselle menestymättömyys on hävettävää.

– Kulttuurikin vaikuttaa siihen, mitä hävetään ja kuinka siihen suhtaudutaan, Ben Malinen täsmentää.

Hyppäämme hetkeksi Suomesta Etiopiaan ja somalien asuttamille pakolaisleireille. Malinen vertailee kulttuuristen erojen vaikutuksia siihen, kuinka häpeä kohdataan.

– Jokaisella kansalla on omat tabunsa ja vältettävät keskusteluaiheensa, joita ulkopuolelta tuleva ei tiedä eikä tunne.

– Esimerkiksi somalit ovat oman arvonsa tuntevia ihmisiä, jotka eivät hevin näytä häpeän- tai alemmuudentunteitaan. He eivät ole tottuneet puhumaan avoimesti vaikeista kokemuksistaan vieraille. Se hankaloittaa lähestymistä ja kipeiden traumojen käsittelyä ja tekee auttamisesta todella haasteellista. Tarvitaan paitsi sujuvaa kielitaitoa, myös hyvää kansanluonteen tuntemusta, jotta eri kulttuurista tulevat voivat todella kuulla ja ymmärtää toisiaan.

Häpeä myös
suojaa

Vaikka häpeä on kelju tunne, Ben Malinen teroittaa, että sitäkin tarvitaan. Se kuuluu ihmisyyteen siinä kuin muutkin tunteet.

– Häpeästä ei voi eikä pidäkään täysin vapautua, sillä siinä on myös suojaavia elementtejä. Parhaimmillaan se ohjaa meitä ihmisarvoisempaan elämään. Kuten silloin, kun se panee meidät ottamaan toiset huomioon ja välttämään vääriä ja vahingoittavia tekoja, joita kuuluukin hävetä. Häpeä ei ole pahaksi, jos se ei sido liikaa eikä saa hallitsevaa osaa elämästä. Kun ihminen oppii tunnistamaan häpeän itsessään, sen kahlitseva vaikutus lakkaa.

Malista itseään häpeän tutkiminen on muuttanut.

– Luulen tuntevani itseni paremmin ja uskallan enemmän olla sellainen kuin pohjimmiltani olen. Häpeä tulee aina olemaan osa elämääni, mutta olen vapautunut pahimmista sen aiheuttamista kahleista, eikä se saa minua enää valtaansa kuten ennen. Elän sopusoinnussa häpeäni kanssa, hän arvioi.

Vaikka tutkimuksen parissa vierähti vuosi poikineen, Malinen väittää, ettei se ole saanut häntä näkemään häpeän haamuja joka paikassa.

– Huomaan kyllä välillä pohtivani ihmisten kanssa jutellessani, kuinka häpeä vaikuttaa heidän elämässään. Mutta ei minulla silti ole tarvetta terapoida kaikkia tapaamiani tai parantaa koko maailmaa. Toivon kuitenkin, että aiheen parissa vietetyt vuodet olisivat tehneet minusta entistä myötätuntoisemman vähäosaisia ja eri syistä leimattuja kohtaan.

Suomalainen ei selviäisi pakolaisleirillä

Ben Malinen on Kirkon Ulkomaanavun pakolaiskoordinaattorina Etiopiassa, missä on tällä hetkellä yli 50 000 somalipakolaista. Suomessa vietettyjen opiskelu- ja tutkimusvuosien jälkeen työ on todella erilaista. Jo pelkkä paluu Afrikkaan oli hämmentävää, vaikka Malinen oli siellä pitkään elänytkin.

– Etiopiassa tapahtui poissa ollessani paljon muutoksia, mutta syvin hämmennykseni syy oli silti itsessäni. Sitä lisäsi pitkä ja haastava tutkimustyö, jonka ohessa kävin omaakin elämääni perin juurin läpi. Se muutti minua enemmän kuin osasin odottaa.

– Ennen olin innokas ja ennakkoluuloton uusien tilanteiden ja ihmisten suhteen, nyt olen varovaisempi. Enää ei ole samanlaista tarvetta näyttää itselle ja muille eikä saada äkkiä kokea kaikkea mahdollista ja mahdotonta.

Malinen valvoo Suomen Ulkoministeriön pakolaisleireille myöntämien avustusten käyttöä ja seuraa leireillä tehtävän työn etenemistä ja suunnitelmien toteutumista. Suuri osa varoista menee leirien ja niitä ympäröivien yhteisöjen vesihuoltoon.

– Vastuualueinani on kaksi leiriä, joissa on noin 18 000 asukasta ja parikymmentä Luterilaisen Maailmanliiton työntekijää, jotka tekevät varsinaisen käytännön työn. Olemme jo saaneet molemmille leireille porakaivot, joista vesi pumpataan vesipisteisiin. Juomaveden lisäksi asukkailla on myös asianmukaiset suihkut ja kuivakäymälät, Malinen konkretisoi.

Entä sitten, kun Somalian sisällissota joskus on ohitse?

– Paluu kotimaahan ei ole enää useimmille pakolaisille todellinen vaihtoehto. Monet nuoret aikuiset ovat eläneet koko ikänsä leirillä, eikä heillä edes ole kotiseutua saati kotia, johon palata. Mihin sijoitetaan nämä kymmenettuhannet, joilla ei ole omaa paikkaa maailmassa? Malinen kysyy.

Tiukka kysymys. Vaan kuinka me pärjäisimme vastaavassa tilanteessa? Ben Malinen epäilee yksilöllisyyttä ja omaa tilaa arvostavien suomalaisten kykyä selviytyä pakolaisleirillä.

– Siellä on elettävä koko ajan tiiviissä yhteydessä toisiin. Se olisi rankka paikka meikäläisille. Myös suomalaisten työkeskeisyys ja se, että itsetuntomme on sidoksissa suorittamiseen ja onnistumiseen, olisi ongelma olosuhteissa, joissa ei ole juuri muuta tekemistä kuin ajan kuluttaminen. Meikäläisten itsetunto laskisi pakolaisleirillä nopeasti.

----

Ben Malinen on ollut Etiopiassa lähetystyössä 1988–99 ja opiskellut Suomessa teologiaa, psykologiaa ja psykiatriaa viime syksyyn asti, jolloin hän palasi Etiopiaan pakolaiskoordinaattoriksi.

Hän väitteli huhtikuussa teologian tohtoriksi aiheenaan suomalainen häpeä.

Malinen on vetänyt häpeäryhmiä ja pitänyt luentoja aiheesta eri puolilla Suomea.

Häneltä ovat ilmestyneet kirjat Häpeän monet kasvot  2003) ja Elämää kahlitseva häpeä ( 2010).