Huippu-urheilun julmat lait

Arto Bryggare oli alle viidentoista, kun hän saapui treeneistään kotiin lopen väsyneenä.. Isä kysyi häneltä, tiedätkö, että vain yksi voittaa olympiakullan kerran neljässä vuodessa. Arto vastasi isälleen, että tiedän. Keskustelu loppui siihen.

– Silloin ymmärsin, että isäkin oli nähnyt, kuinka tosissani olin urheilun kanssa.

Kun Arto alkaa puhua huippu-urheilusta, hän huomauttaa alkajaisiksi, että yleisö on 99-prosenttisesti tietämätön siitä, millaista huippu-urheilijan todellisuus on. Hänen lajissaan se oli esimerkiksi jatkuvaa kipujen sietämistä ja oman elimistön tarkkailua hetkestä toiseen. Jokaisessa tekemisessään oli ajateltava, palveleeko tämä tavoitettani urheilijana. Mikään ei ollut yhdentekevää.

– Joskus seurailin melkein huvittuneena veljiäni, tummia kilpakumppaneitani. Jos tuli hetkeksikin tilaisuus, he oikaisivat itsensä kentälle pitkäkseen. Kyllä minäkin olin niinä aikoina vaaka-asennossa aina kun voin. Kova treenaaminen vaati valtavasti lepoa.

Normaaliksi tulleiden kipujen ja paineiden lisäksi piti loukkaantumisten vuoksi sietää ajoittain täydellistä toivottomuutta ja epätietoisuutta. Oli puskettava eteenpäin pimeässä tunnelissa.

Arto naurahtaa, että täysin järjetöntä touhuahan se oli. Silti ne kilpavuodet kannatti kokea. Hänen mukaansa huippu-urheilijat syntyvät kierteestä, johon ajaudutaan.

– Lapsi haluaa tehdä kaikenlaista, mikä on kivaa. Minusta kivaa oli erilainen liikunta. Kun sitten huomaa, että on jossakin parempi kuin muut, haluaa olla entistä parempi ja kehittää taitojaan. Mitä paremmaksi lajissaan tulee, sitä suuremmaksi kasvaa halu etsiä omia rajojaan. Ja sitten joistakin tulee olympiavoittajia ja maailmanmestareita.

Arto paljastaa yllättävän tosiasian kilpavuosistaan. Hänellä oli aina sellainen tunne, ettei hän ole yhtään mitään. Henkisesti rankimmat vuodet hänellä oli 1980-luvun lopulla, kun avioliitto kariutui ja akillesjänne katkesi.

– En osannut varautua eroon, koska olin ollut niin täynnä omaa uraani. Avioero oli minulle sitten valkopesupyykki kaikilla mahdollisilla ohjelmilla ja paljon rankempi juttu kuin akillesjänteen katkeaminen.

Yksi käännekohta Arton elämässä oli, kun hän niihin aikoihin lähti yhdessä Olli Valtosen ja Ari Vatasen kanssa Billy Grahamin kokoukseen Pariisiin. Monet uudistuivat siellä uskossaan. Artolle oli tärkeintä, että hän löysi rukouksen.

– Elämääni tuli uudenlaista rauhaa ja olen sen jälkeen rukoillut säännöllisesti. Aluksi rukoilin ennen kaikkea sitä, etten olisi niin julma itseäni kohtaan.