Hyväksytyksi tulemisen tie

Maria Guzenina–Richardson, 41, purjehtii eduskunnan käytävillä tyylikkäänä ja itsevarman oloisena kuin olisi kasvanut ikänsä vaativiin edustustehtäviin. Niin hän onkin kasvanut, mutta kypsyminen on tapahtunut hitaiden ja kiemuraisten kiertoreittien kautta.

Venäläisen maahanmuuttajaäidin ja saksalaisen isän tytär kasvoi köyhässä perheessä, jota varjosti isän päihdeongelma ja väkivaltaisuus. He muuttivat monta kertaa, kun ulosottomies kolkutti ovelle.

– Isä oli melkoinen hulttio. Hän saattoi olla pitkiä aikoja pois kotoa teillä tietymättömillä ja tuoda reissusta palatessaan runsaasti velkaa mukanaan.

– Äiti teki useita töitä, jotta olisi saanut laskut maksettua. Hän halusi, että perhe pysyisi yhdessä ja siinä niukkuudessa olisi edes joku roti, Maria kertoo.


Angstinen avainlapsi

– Kasvoin avainlapsena. Meillä ei ollut ketään kotona, kun tulin koulusta. Keittiön kaapissa ei ollut monesti muuta ruokaa kuin näkkileipää ja voita, ja se olikin lempiruokaani. Äidille oli tärkeää, että meillä oli aina voita kaapissa.

Maria pärjäsi koulussa hyvin, mutta eristäytyi muista. Kouluajoilta ei jäänyt yhtään ystävää. Hän ei syytä luokkakavereitaan, koska lapset eivät osaa pysähtyä miettimään, miksi yksi kulkee omia teitään.

– Kävelin koulussa seinän vieriä pitkin. Tunsin syvää yksinäisyyttä ja yritin peittää sitä parhaan kykyni mukaan. Ajattelin yksinäisyyden olevan oma syyni. Häpesin ja inhosin itseäni.

– Luokkahuoneessa yritin peittää ylikorostuneen ylimielisellä käytöksellä epävarmuuttani, jotta muut eivät huomaisi, miten herkkä ja haavoittuvainen olen, tunnustaa Maria Guzenina–Richardson.

Vanhempien erottua ja isän kadottua maisemista kotiolot rauhoittuivat, mutta Marian nuoruusvuodet olivat yhtä kaikki ”hurjan levottomia”. Hän ei tuntenut oloaan missään hyväksi.

– Teini-ikääni varjosti tunne, etten ole kotonani missään enkä ole mistään kotoisin. Olin kumarassa kulkeva, rasvatukkainen tyttö, jolla oli huono itsetunto.


Hapuilua hämärässä

– En ole kertonut koskaan missään, että mieltäni hämmensi rajusti myös pornografia, joka oli meillä kotona niin vahvasti läsnä. Isän erittäin ronskeja pornolehtiä löytyi laatikoista. Alle 10-vuotiaalle lapselle ne kuvat olivat käsittämättömiä. Pornokuvasto sekoitti ajatuksiani tyttönä.

– Se naiskuva, joka pornosta tuli läpi, häiritsi minua suuresti teini-iässäkin. En tiennyt, miten minun olisi tullut tyttönä olla. Suomessa on totuttu pitämään tällaiset lasten kohtaamat ahdistuksen aiheet neljän seinän sisällä, mutta nekin pitäisi tuoda päivänvaloon, sillä porno vaikuttaa myös ihmissuhderoolien kehittymiseen, Maria Guzenina–Richardson pohtii.

Hän on miettinyt jälkeenpäin, että terapia olisi tehnyt aikanaan terää lapsuus- ja nuoruusvuosien traumojen purkamiseen ja ajatusten ohjaamiseen oikeaan suuntaan.

Elämä kun ei tasoittunut teini-iän jälkeenkään.

– Parikymppisenä olin vielä ihan raakile, hapuilin hämärässä sinne tänne. En ymmärtänyt, mikä on oleellista ja epäoleellista ja mikä minun paikkani maailmassa on. Elämä oli selviytymistä tilanteesta toiseen, enkä ihan ymmärtänyt, mitä olin tekemässä.

– Minulle ei ollut annettu välineitä oman itseni ja toimintani arvioimiseen. Meni tosi pitkään ennen kuin aloin oikeasti hyväksyä itseni ja olla sinut itseni kanssa. Siinä vaiheessa olin jo yli kolmikymppinen.


Valontuojat

Levottomalla tytöllä oli vaikeina vuosina aina yksi ”valontuoja” ja kannustin mennä eteenpäin. Hän oli alle kouluikäinen päästessään luterilaiseen pyhäkouluun Klaukkalassa.

Pyhäkoulussa opetettiin rukous ”rakas Jeesus, siunaa meitä, anna meille enkeleitä, siivelläsi meitä peitä, älä meitä koskaan heitä”. Maria teki litaniaan vielä oman lisäyksensä: ”äläkä anna mitään pahaa tapahtua.”

– Pyysin joka ilta ennen nukkumaanmenoa siunausta isälle ja äidille ja luin tämän rukouksen. Toistelin rukousta aina myös silloin, kun heräsin yöllä painajaisiin.

– Rukoukseen sisältyi toivo ja lohtu: vaikka asiat ovat nyt huonosti, koin kuitenkin olevani jollakin tavalla siunattu, enkä menettänyt koskaan toivoani. Lapselle tällaisen toivon olemassaolo on yksi tärkeimmistä asioista, mikä kantaa koko elämää ja tukee mielenterveyttäkin. Olen opettanut saman rukouksen omalle pojalleni.

– Moni lapsi kokee syvää yksinäisyyttä. Jos lapsella on ikään kuin seuralainen hengellisessä mielessä, se auttaa luottamaan tulevaisuuteen ja näkemään, että me olemme kaikki saman Luojan lapsia. Ellen olisi saanut tätä rukousta lahjaksi pyhäkoulussa, yksinäisyyden ja erillisyyden tunteeni olisi ollut varmasti vielä vahvempi, Maria uskoo.

Hän kääntyi aikuisiällä ortodoksikirkkoon, johon äidin puolen suku kuuluu.

– Näen kaiken kristillisyyden yhtenä, enkä halua vertailla kirkkojen paremmuutta. Ortodoksisuudessa painotetaan enemmän elämän rajallisuutta ja kuoleman läheisyyttä. Se ei ole masentavaa pelottelua, vaan korostaa tämän lahjaksi saamamme hetken tärkeyttä.

Marian Espoon kodissa on hänen äitinsä vanha ikoni, jossa Jumalan sormi ojentautuu ihmistä kohti ja ohjaa hänen kättään kolehtirasiaan. Se sopii symbolisesti veroja rakastavalle demarille?

– Elämä on hirvittävän lyhyt! Kannattaa miettiä tarkkaan, mihin sen ajan käyttää. Rahan kahmiminen ei tee onnelliseksi, mutta jos pystyy auttamaan muita ihmisiä ja elämään muitakin kuin itseään varten, siinä voi piillä onnellisen elämän siemen, kansanedustaja kommentoi.


Seinän vieressä olikin ovi

Maria Guzenina–Richardson korostaa yksittäisten kohtaamisten tärkeyttä. Kokemukset hyväksytyksi tulemisesta vahvistavat nuorta ja ohjaavat paremmalle tielle.

– Luulen, että elämääni pelasti pyhäkoulun lisäksi myös yläasteen äidinkielenopettajani, joka näki läpi kovan ulkokuoreni. Hän ohjasi minua kirjojen maailmaan, joka tarjosi tärkeitä ja tervehdyttäviä näkymiä todellisuuteen, erilaisia kuin karu arki.

– Halusin päästä myös fyysisesti eroon lapsuuteni ympäristöstä ja aloin matkustella tosi paljon heti kun se oli mahdollista. Koin, että pystyin olemaan muualla paremmin oma itseni – se mikä haluan olla – ja hengittämään vapautuneemmin. Tahdoin päästä eroon mustien möykkyjen maailmasta.

Maria piti itseään rumana, mutta pitkänhuiskeaa tyttöä pyydettiin valokuvamalliksi ja hän elätti itsensä sillä työllä Espanjassakin vuoden. Hän pääsi radiotoimittajaksi ja ensimmäisenä suomalaisena MusicTV:n juontajaksi Lontooseen. Sen jälkeen seurasi suuri julkisuus, mutta sen kiemuroista olemme jo saaneet lukea.

– Helpommallakin olisin voinut varmasti päästä. Toiset meistä ovat sellaisia, että vaikka edessä näkyy seinä, niin sitä päin juostaan täysillä ja kokeillaan, kestääkö kallo. Minulla kesti kauan tajuta, ettei päätä ole aina pakko hakata seinään, vaan vieressä onkin ovi, jota en ensin huomannut.

– Monet virheet ja elämänkokemukset ovat kuitenkin olleet myös hyväksi. Ymmärrän jo tiettyjä asioita elämästä ja ihmisten ongelmista sekä pystyn hyödyntämään kokemuksiani nykyisessä työssäni, summaa Maria Guzenina–Richardson.