Isä Myyrmannin pommin jälkeen

Ensimmäisistä viikoista Armas Gerdt ei muista juuri mitään. Ruoka ei maistunut sen enempää kuin elämäkään. Mies laihtui 24 kiloa.

– Makasin vain sairaalassa pitkälläni. Vaivuin syvään masennukseen. Mikään muu kuin nukkuminen ei kiinnostanut. Putosin korkealta niin kotona kuin työssäkin – alas maanrakoon ja lyttyyn lyödyksi.

– Oli musertavaa huomata, että kaikki se, mitä olin itsestäni kuvitellut, oli harhaa. Olin pitänyt itseäni vahvana. Olin heikko. En tosin tiedä, olisiko kukaan muukaan kestänyt sitä tuskan määrää.

Gerdt kävi vuosia terapiassa. Hän piti itseään syyllisenä. Terapia auttoi ymmärtämään rationaalisella tasolla, ettei hän voinut olla fyysisesti vastuussa siitä, mitä aikuinen poika teki.

Emotionaalisella tasolla itsesyytökset jatkuivat. Uskonnostakaan ei ollut apua. Armas oli saanut ateistisen kasvatuksen eikä kuulunut kirkkoon.

– Perusinsinöörin arjessani ei ollut tarvetta eikä tilaa hengelliselle elämälle. Tein vain päivästä toiseen töitä.

Nykyinen vaimo ehdotti ystävättärensä vinkistä, että he kävisivät tutustumassa Tuomasmessuun. Alkuvuonna 2010 Armas lähti mukaan uteliaisuuttaan.

Ihmisten välinen läheisyys säväytti ja ensi kertaa elämässä Armaksesta tuntui, että Jumala on läsnä. Jumala puhutteli – ja kuunteli häntä rukoillessa.

Kolmannella kerralla messun vapaaehtoisten joukossa ollut valkopukuinen rouva lohdutti Armasta sanomalla, että on paljon asioita, joille ei kerta kaikkiaan löydy selitystä. Yksin Jumala tietää, miksi jotakin tapahtuu. Vaikeimpienkin tapahtumien kanssa on vain yritettävä elää luottaen, että Jumala rakastaa jokaista ihmistä.

– Olin ollut monta vuotta tuuliajolla syyllisyydentunteeni takia. Viime kevään aikana vapauduin siitä vähän kerrassaan. Ymmärsin, että on olemassa armo ja anteeksianto, jos ihminen haluaa vilpittömästi turvautua Jumalaan.

– Alkoi pikku hiljaa tuntua, että olen vain yksi pieni ihminen, joka ei koskaan voi ymmärtää, miksi se tragedia tapahtui, mutta joka voi hyväksyä itsensä.