Isompaa käsikirjoitusta etsimässä

Tyttären kuolema oli Heikille muistutus myös siitä, ettei edes kirjailija voi kuvitella kaikkea.

– Minulle suositeltiin luettavaksi kahta romaania, joissa oli teemana suru. Ne kuulemma helpottaisivat tuskaani. En kuitenkaan pystynyt lukemaan niitä muutamaa sivua pidemmälle, sillä surun kokemisen kuvaus tuntui niissä aivan vieraalta. Kysyin sitten, oliko näiltä kirjoittajilta kuollut oma lapsi. Ei ollut. Eivät he tienneet, mitä suurin menettämisen tuska on.

– On asioita ja tunteita, joita ei voi kerta kaikkiaan kuvitella. Voi olla vaikea ymmärtää, että itkeminen on surussa helpointa. Mutta entä sitten, kun tuska on niin suuri, ettei pysty itkemään?

– Ihmismielen on löydettävä jokin tapa selviytyä, eikä ole olemassa yhtä oikeaa tapaa. Surutyöstä puhuminen ja jopa sen keston määritteleminen kuulostaa niiden puheelta, jotka eivät ole omakohtaisesti kokeneet menetyksen tuskaa.

Tyttären kuolema opetti Heikille myös sen, että on ihmisiä, jotka tarkoittavat, mitä sanovat, ja ihmisiä, jotka vain latelevat opittuja korulauseita, koska se on heistä turvallista.

– Valtaosa ihmisistä ei kestä kuunnella surevaa sen vuoksi, että siitä voi tulla ajatus: minäkään en ole turvassa surulta. Tuollainen ihminen yrittää vaihtaa puheenaihetta tai pakenee. Pakenijat saivat minun puolestani mennä, enkä ole yhtäkään heistä kaivannut takaisin.

– Sureva ihminen ei kaipaa viisaita sanoja, vaan vain sitä, että joku jaksaa kuunnella. Aloin miettiä omaa käytöstäni. Jos jotakin olen oppinut, olen oppinut kuuntelemaan.

Heikki ei mennyt vaimonsa kanssa mihinkään vertaisryhmiin.

– Tajusimme kuitenkin sen, että vain saman kokeneilta voi saada suoraan sydämestä tulevia sanoja. Heitä on yllättävän paljon. Eräänlainen kohtalonyhteys auttoi ymmärtämään, että joillekin ihmisille maailma on tällainenkin, näin julma, ja sen tiedon ja tunteen varassa on jaksettava elää.

Vaikka Heikin maalaiskomediat ovat fiktiivisiä, henkilöhahmojen ja juonikäänteiden takaa on voitu löytää myös todellisuudesta vastineita. Selvin vastine löytyy hänen Kuusniemi -sarjojensa kirkkoherralle Matias Pohdolle.

Heikin kotipitäjään Kyyjärvelle tuli 1950-luvun alussa körttiläistaustainen poikamiespappi, joka otti sydämenasiakseen puuhata kyyjärvisille oman kirkon. Vaivojaan säästämättä hän keräsi rahaa ja lahjoituksia. Pian kirkon valmistumisen jälkeen aivan sen viereen ruvettiin rakentamaan suurta puusepän verstasta. Se ei sopinut papin mielestä kirkkomiljööseen ja hän teki siitä valituksen. Siitä suivaantuneina kylän mahtimiehet hoitivat asiat niin, että silloin jo perheen perustanut pappi joutui lähtemään Kyyjärveltä.

– Olin silloin noin kymmenvuotias ja muistan vieläkin sen synkän ja surullisen tunnelman, mikä vallitsi papin läksiäisjumalanpalveluksessa. Tapaus oli valtava loukkaus oikeudentajuani kohtaan.