Jälleennäkemisen toivossa

Oli talvinen tiistai, 20. päivä joulukuuta vuonna 1994, kun kaksilapsinen Koskelan perhe valmistautui Kristuksen syntymäjuhlaan kotonaan Pohjois-Karjalassa. Perheenisä, helluntaiseurakunnan pastorina tuolloin toiminut Harri Koskela oli valmistellut saarnaa aamupäivän ja lähtenyt iltapäivällä jakamaan joulukukkia seurakunnan vanhuksille.

Muu perhe jäi kotiin, puolivuotias Heini-kuopus vaunuihin ulkosalle.

Myöhemmin iltapäivällä Harri Koskela sai kesken joulukierroksen odottamattoman puhelun. Heini-tytär oli viety keskussairaalaan Joensuuhun ja ehkä kuollut.

– Sydän hyppäsi kurkkuun ja ajoin kaksikymmentä kilometriä hätävilkut vilkkuen sairaalaan. Hoitohenkilökunta oli todennut, ettei mitään ollut tehtävissä. Menimme vaimoni Hannan kanssa huoneeseen, jossa Heini makasi ja hyvästelimme hänet. Heinin jalkaterä oli etusormeni mittainen, Harri Koskela, 52, muistelee.

Kätkytkuolema oli vienyt vaunuissa uinuneen tytön. Sieltä perheenäiti Hanna oli hänet löytänyt elottomana eikä elvytys ollut tuonut apua.

Suru piti
salvata sisään

Ensin hyökyi päälle shokki. Muutaman päivän kuluttua Harri Koskela jäi kuukauden mittaiselle sairauslomalle.

– Suruprosessi lähti liikkeelle, mutta katkaisin sen puoliksi tietoisesti töihin palatessani. Otin vahvan miehen roolin, lopetin itkemisenkin. Ajattelin, että on elämässäni ennenkin ollut vaikeita asioita, enköhän tästäkin selviä.

Samalla jumalasuhde joutui kriisiin.

– En voinut puhua Jumalan rakkaudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Minulla oli vihan ja pettymyksen tunteita häntä kohtaan. Ajattelin, että haluanko olla tällaisen Jumalan kanssa tekemisissä, joka salli minulle näin pahan asian. Jumala otti minulta pois sen kaikkein tärkeimmän, jonka olin elämässäni saanut.

Pastori salpasi surun sisäänsä ja jatkoi palvelutehtäväänsä seurakunnassa. Oman surun käsittelylle ei ollut tilaa. Hänen piti olla muiden auttaja, surullisten lohduttaja.

– Koska en purkanut kielteisiä tunteitani, minulla ei ollut kykyä myöskään myönteisiin tunteisiin. Koko ajan oli paha olo.

Lapsen menetyksen päälle tuli vielä muitakin vastoinkäymisiä. Uupumus ja masennus jatkuivat nelisen vuotta.

– Olin vuosikausia elämän sivuraiteilla. En pystynyt tekemään enkä jaksanut hoitaa niitä asioita, joita olisin halunnut. Pitkän aikaa mietin, tuleekohan minusta enää koskaan työkykyistä.

Koti-isyys
oli käännekohta

Käänne kohti uutta tapahtui, kun Koskela jätti pastorin tehtävät ja jäi koti-isäksi. Myös Aino-tyttären syntymä vuotta aikaisemmin oli tuonut iloa elämään.

– Tunsin helpotusta irtisanoutuessani työstäni. Vihdoin oli lupa kohdata oma haavoittunut puoli, lapsen menetyksen suru, se musta möykky, joka sisimpääni oli jäänyt ja johon en ollut aikaisemmin päässyt käsiksi.

Vähitellen voimavarat alkoivat palata. Luonto, liikunta ja lukeminen valoivat voimia väsyneeseen mieheen.

– Luonnossa liikkuessani tunsin rauhaa. Luonnon kauneuden näkeminen hoiti sielua. Oli tilaa olla oma itsensä – vaikka masentuneenakin. Maastopyöräilyn ja salibandyn avulla pääsin hetkeksi irti surusta.

– Hengelliseen elämään liittyvinä avun lähteinä toimivat Jumalan läheisyyden kokemus, Psalmien ja Jobin kirjan tekstit, rukous sekä seurakuntayhteys.

Heti kun keskittymiskyky alkoi palata, mies ryhtyi lukemaan kirjallisuutta lapsen ja läheisen menetyksestä.

– Lukiessa itseymmärrykseni kasvoi. Olin aiemmin miettinyt, että olenko jotenkin epänormaali, kun lapsen menetys vaikutti minuun näin syvästi. Tutkimuksia lukemalla selvisi, etten ollut.

Koskelan mukaan on tavallista, että lapsen menetys on vanhemmalle rajapyykki, joka jakaa elämän ennen ja jälkeen lapsen menetyksen.