Jumala kestää uhman, kapinan ja kuohut

”Purjeen sulka putoaa, / veteen jää päivän ja yön kirkas vana, / muisto kulkee reittiään / rannasta rantaan. / Yhä lähempää näen, / miten kirjoitus syntyy, / mihin sanoihin mahtuu / koko elämä.”

Mutta runoilija-rovasti Niilo Rauhala, 73, ei osoita ensinkään luomisvoiman ehtymisen merkkejä. Vuoden sisällä hän on julkaissut runokokoelman Sana koskettaa sanaa (Otava 2009) sekä sielunhoidollista rohkaisua sairaille tarjoavan kirjan Hän ei väisty viereltäsi (Kirjapaja 2009).

Oulussa Leena-vaimoineen asuva, moneen kertaan valtionpalkittu runoilija on säilyttänyt lyriikkansa tason yhtä vakaana kuin maailmankatsomuksensa. Kymmenen lapsen isä ei ole tottunut hötkyilemään.

– Kulttuurimme tuntuu vieraantuvan Jumalasta. Mutta uskon, että monen sisimmässä on halu kohdata Jumala sekä tarve saada häneltä voimaa ja turvaa.

– Jumala ei ole kadonnut mihinkään. Kyllä hän edelleen läsnä, vaikka jotkut ihmiset ovatkin sysänneet hänet syrjään elämästään.


Tuskan tuhkakasalla

Niilo Rauhala toivoo voivansa kristittynä välittää ja kirkastaa Jumalan todellisuutta.

– Jumalan hyvyyden läsnäolo voi heijastua ihmisten kohtaamisissa.

Niilo meni kerran tapaamaan masentunutta ystäväänsä. Mies istui talonsa portailla mieli maassa. Vaikea sairaus oli lujittanut otettaan. Ystävää painoi toinenkin asia. Hän kysyi, onko oikein, että kristitty ihminen tuntee moista masennusta.

– Moni on mielessään kysellyt näin. Saatamme ajatella, että on olemassa sellaisia kiellettyjä tunteita, jotka eivät sovi uskovalle ja jotka tulisi torjua. Kestääkö Jumalan rakkaus sen, että minä kapinoin, olen masentunut ja vihainenkin, kun tunnen, että sairaus riisuu minua?

Pappi on pohtinut kärsimyksen luonnetta Jobin kirjan kautta. Valittaessaan olemassaolon tuskaa Job huudahti: ”Mitä eniten pelkäsin, se kohtasi minut.”

Job väitti, että Jumala kohteli häntä epäoikeudenmukaisesti. Syvissä vesissä kulkeva mies vaati Jumalaa tilille.

– Jobin kokemus on monille totta sairauden maailmassa. Hän ei voinut ymmärtää, miksi Jumala antoi sellaisen kärsimyksen.

– Jumala vastaa kuitenkin Jobille eri tavalla kuin tämä odottaa. Kun Job istuu yksin oman tuskansa tuhkakasalla, hänelle selviää, että Jumala on juuri silloin paljon lähempänä kuin ihminen luulikaan! Job kulkee tuskansa kautta kohti valoa.


Sinä pidät kädestäni kiinni

Vanhassa testamentissa pohditaan, miksi hurskaat saavat kärsiä, kun jumalattomat jatkavat porskuttamistaan. Niilo Rauhala viittaa psalmiin 73, jossa Asaf kadehtii jumalattomia nähdessään näiden menestyvän: ”Sydämeni oli katkera, sieluuni pisti.”

Jumala ei selitä Jobillekaan syytä tämän kärsimykseen. Yksinkertaisia selityksiä kärsimyksille ei yleensä ole.

Jumala ei osoita, että hän hylkäisi kapinoivan ihmisen. Hänen rakkautensa kestää Jobin uhman ja tunnekuohut.

Kun Jumala puhuu Jobille ja osoittaa tälle valtasuuruutensa luonnon ihmeissä, Job vaikenee ja tyyntyy. Hän sanoo Herralle: ”Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun vallassasi eikä mikään suunnitelmasi ole mahdoton sinun toteuttaa. – – Vain korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut.”

– Job oppii ymmärtämään, että Jumala välittää luomastaan ihmisestä ja pitää kiinni kädestä silloinkin, kun ihminen kulkee kärsimyksen syövereissä.

Asafille avautuu sama asia: ”Kuitenkin minä saan aina olla luonasi, sinä pidät kädestäni kiinni. Sinä johdatat minua tahtosi mukaan, ja viimein sinä nostat minut kunniaan. Taivaassa minulla on sinut, sinä olet ainoa turvani maan päällä. Vaikka ruumiini ja sieluni jo nääntyy, Jumala on kallioni...”

– Tässä on tärkeä sana ”kuitenkin”. Kuitenkin minä saan olla Jumalan lähellä silloinkin, kun olen nääntymässä.

– Sairasvuoteellakin voimme olla luottavaisina Jumalan lähellä ja pitää hänen kädestään kiinni loppuun saakka.

Sairaalateologina Niilo Rauhala koki monia pysähdyttäviä hetkiä.

– Sairaalassa eletään usein kriittisiä aikoja. Jos pappi voi silloin jakaa lohdun sanoja, se on vahva kokemus myös sielunhoitajalle itselleen. Sielunhoidon perimmäinen tarkoitus – Jumalan armon, rauhan ja ilon välittäminen – kiteytyy konkreettisella tavalla.

Koville joutuneelle potilaalle on tärkeää läheisten ja sielunhoitajan läsnäolo, jos tämä sitä haluaa. Ihminen kaipaa kokemusta siitä, että hän on tärkeä, hänestä välitetään ja pidetään huolta.

– Kun potilas haluaa keskustella uskonnollisista kysymyksistä tai hänellä on tarvetta synnintunnustukseen ja -päästöön, voi siinä tilanteessa kirkastaa luontevasti armon sanomaa. Mutta tämä tapahtuu tietysti potilaan ehdoilla.

– Jo pelkkä toisen ihmisen fyysinen läsnäolo sairasvuoteen äärellä, kuunteleminen ja aito myötäelämisen tunne ovat armoa. Valvontaosaston koneiden ja letkujen keskellä ei ehkä enää pystytä paljon puhumaan, mutta pappi voi välittää sanomansa pitämällä kädestä ja olemalla lähellä.


Valojuova lävistää elämänkudoksen

Niilo Rauhalan runot ovat kantaneet samaa toivon sanomaa kuin papin työ, tosin monitulkintaiseen kuvakieleen kätkeytyvällä tavalla, josta jokainen voi vapaasti tehdä omat johtopäätöksensä.

”Kauneinta on pimeys, / kaikki puut, säteet ja värit / keinuvat sen ulapalla. / Sinä olet lähellä, / sana koskettaa sanaa, / kuulet niiden helähdyksen, / ennen kuin ne erkanevat toisistaan.”

– Kieli voi viehättää esteettisyydellään lukijaa, vaikkei hän vaistoisikaan kristillistä sanomaa. Lyriikkani ei ole vain uskonnollista, vaan siitä heijastuvat kokemukseni, havaintoni ja tulkintani tästä maailmasta.

Runoilija on tarkastellut kaikilla aisteillaan, myös sielunsa silmillä, sitä mitä elämä on tuonut tullessaan.

– Runojeni perussanoma ja viesti on noussut oman elämänkatsomukseni pohjalta. Uskoakseni kriitikot ovat olleet oikeassa arvioidessaan, että lyriikassani on valoisa perusvire: koko elämänkudoksen läpi kulkee ikään kuin valojuova.

– Uskon ja toivon teemat ovat olleet ja tulevat olemaan läsnä teksteissäni, Jumalan todellisuus ja uskon maailma on aina osa elämääni. Minulle on ollut myös tärkeää säilyttää persoonallinen ilmaisutapani.

– Perusteemat syventyvät syventymistään. Minun täytyy olla uskollinen itselleni, sille mitä olen ollut – ja mitä edelleen olen, kiteyttää Niilo Rauhala kauniisti soivien ja kuulaiden runojensa tulokulman tähän perin proosalliseen maailmaan.

Teksti Janne Villa
Kuva Jaani Föhr