Jumala kukistaa kuolemankauhun

Pastori ja psykoterapeutti Jaana Räntilän lämpimän empaattinen ja kypsän oloinen persoona henkii tasapainoisuutta ja rauhaa. Arvatenkin Helsingin hiippakuntasihteerin tausta on verraten harmoninen?

Ei aivan. Jaana on sosiaalilautakunnan huostaan ottama lapsi.

– Minulla ei ole tietoa edes isäni nimestä. Äitini, jonka tapasin aikuisiällä pari kertaa, oli minut saadessaan tosi nuori ja kypsymätön. Äitini ei kyennyt hoitamaan minua ja muistan, miten kaipasin aina häntä, Jaana Räntilä kertoo.

Mummo piti tytöstä huolta, mutta kuoli kun hän oli vain 4-vuotias.

– Mummo oli minulle ainoa läheinen ihminen. Hän antoi perusturvallisuutta, joka varmaan pelasti minut.

– Mummon kuolema oli niin paha trauma, etten kykene muistamaan sitä lainkaan. Se meni rajusti yli sietokykyni.

Elämä on koetellut myöhemminkin Jaana Räntilän käsitystä turvallisesta Jumalasta, kun läheisiä ihmisiä on kuollut tai lähtenyt viereltä.

– Jumalakuvani on ollut haastettuna ja hakusessa. Siihen on liittynyt paljon ristiriitaisia kysymyksiä ja kipuja. Olen välillä kilvoitellut selkä seinää vasten. Pimeyttä vasten.

– Turvallinen ja välitön, suora suhde Jumalaan on silti säilynyt. Olen joutunut kysymään, voiko Jumalaan luottaa laisinkaan. Vastaukseksi hän on kannattanut persoonaani niin lapsuudessa kuin aikuisiälläkin.

Hyvät vanhemmat ottavat lapsen pettymykset, virheet ja pahan olon kannateltavakseen niin kuin Jumala ottaa synnit ja kärsimyksen kantaakseen ja sovitettavakseen, Räntilä vertaa.

Näin avautuu mahdollisuus uuteen alkuun puhtaalta pöydältä, lohdullisin ja vapain mielin.