Korpien kulkija

Mies kulkee valtaisan Mariposan punapuulehdon keskellä Kaliforniassa Yhdysvalloissa. Punapuu voi elää jopa yli 2000 vuotta ja kasvaa tuona aikana yli satametriseksi. Jättiläismäiset, Luojan luomat puujärkäleet hämmästyttävät.

”Voisi sanoa, että punapuiden kuvailu on lähes mahdotonta. Edes paikan päällä ei ole helppoa ymmärtää puiden kokoa. Tuo oksa on valtavan puun kokoinen itsessään? Tuosta puusta on mahtunut ajamaan auto läpi? Tämä jättiläinen on pilvenpiirtäjän kanssa samassa sarjassa? Metsä on palanut äskettäin, ja mustat hiiltyneet rungot luovat eriskummallisen tunnelman puuholvien suureen katedraaliin. Laskevan auringon valo oransseilla rungoilla on taivaallista, suuri hiljaisuus syleilee kulkijaa ja ihminen jää pienenä todistamaan valtavuutta ympärillään. John Muiria lainatakseni: 'Jokainen puu vaikutti uskonnolliselta ja tietoiselta Jumalan läsnäolosta.'”, mies kirjoittaa myöhemmin nettipäiväkirjaansa eli blogiinsa.

Tämä filosofin oloinen ja ihmisläheinen nuorukainen on helsinkiläinen ekoteologian tutkija ja vaeltajapappi, Panu Pihkala, 32.

Leikkejä
isomettässä

Metsä on kulkenut mukana Panu Pihkalan elämänmatkalla oikeastaan aina. Kalifornian jylhien metsiköiden ohella mies on samonnut koto-Suomen saloja. Lapsuudenmaisemissa Kärkölässä Päijät-Hämeessä metsät sijaitsivat lähellä.

– Oli pikkumettä ja isomettä, joissa leikittiin. Myöhemmin ryhdyin harrastamaan suunnistusta ja retkeilyä. Metsä tuli tutuksi, Pihkala sanoo.

Kun teologian opiskelu vei Helsinkiin, alkoi luontoihminen kulkea Espoon Nuuksion kansallispuiston korvissa ja vei sinne myös opiskelijatovereitaan. Metsä puhutteli kauneudellaan hengellisestikin ja tarjosi arjelle vastapainoa.

– Suomalaisten juuret ovat metsässä. Metsä kytkeytyy meidän menneisyyteemme vahvasti. Moni suomalainen kokee omakseen värssyn ”metsä kirkkoni olla saa”.

Jokin luontohengellisyydessä uppoaa suomalaiseen kuin veitsi voihin. Moni löytää samastumiskohteen erämaahan vetäytyvästä mestarista.

– Ehkä viehätys piilee siinä, että samoilu on riittävän omaehtoista ja yksilöllistä suomalaiseen makuun. Vähän samoinhan on esimerkiksi radiojumalanpalvelusten kanssa. Kirkkoon harvempi tulee sunnuntaisin, mutta radiojumalanpalveluksella on viikoittain keskimäärin yli 200 000 kuuntelijaa, älykkö analysoi.

Luonnonsuojelijalta
ei avohakkuille

Paitsi luonnosta nauttimisen ja siitä kirjoittamisen, kokee Pihkala läheiseksi myös luonnonsuojelun.

– Eettinen heräämiseni tapahtui opiskeluaikoina. Yksi merkittävistä kokemuksista oli osallistuminen Kirkon ulkomaanavun toimintaan, kuten vastuuviikon järjestämiseen.

Mies alkoi etsiä tietoa muun muassa kansainvälisen diakonian kysymyksistä ja toimia aktiivisesti paremman maailman puolesta.

– Asuin tuolloin yleiskirkollisessa ylioppilaskoti Konviktissa Helsingissä. Silloin tuli pidettyä useampiakin Reilun kaupan hartauksia, Pihkala naureskelee.

Eettinen herääminen heijastui myös luontoharrastuksiin. Nykyään pastori istuu Kirkkonummen ympäristöyhdistyksen hallituksessa. Yhdistys on Suomen luonnonsuojeluliiton paikallisyhdistys.

Pihkala ei katso hyvällä metsien avohakkuita. Hänen mukaansa puupellon parturoimisen jälki on paitsi karmivaa katsottavaa myös tuhoisaa metsän ekosysteemille.

– On hämmästyttävää, kuinka nopeasti avohakkuut aikoinaan Suomessa yleistyivät. Vielä 50-luvulla oli vanhoja isäntiä, jotka eivät antaneet metsissään avohakkuita tehdä.

– Metsien avohakkuita en kannata. Meidän on etsittävä kestävämpiä ratkaisuja metsänhoitoon. Metsällä ei ole vain välinearvoa vaan se on myös arvokas sinänsä.

Pihkalassa on annos maailmanparantajaa.