Köyhien kaveri

Yksi köyhyyden mitta on nälkä. Se tuli Heikillekin tutuksi lapsena, kun isä joi rahansa, ja äidin oli pärjättävä kuuden lapsensa kanssa kestämisen äärirajoilla. Ruokarahaa hankittiin välillä niinkin, että äiti teki pannulappuja, joita pojat kävivät kauppaamassa.

Heikki muistaa sellaisenkin hetken, kun kotona oli vain vuosia vanha sillipurkki. Isä noukki siitä sormillaan yhden palan, pisti suuhunsa ja sanoi, että ihan hyvää syötävää. Heikki tunnustaa tehneensä joskus pieniä kolttosiakin nälkänsä vuoksi.

– Käytiin lainaamassa kaupasta ruokaa eikä lainaa ole maksettu koskaan takaisin, hän naurahtaa.

– Kun ei puhuta pikku nälästä, vaan todellisesta nälästä, niin se on varmasti aika yksilöllinen tunne. Minulle se oli kutitusta vatsassa ja kutitusta takaraivossa.

Heikki oli 12-vuotias, kun hänen isänsä tuli uskoon ja raitistui. Hän suhtautui siihen aluksi sekavin tuntein.

– Toivoin, että se voisi olla totta, ja samalla pelkäsin, ettei se ehkä jatku kauan, ja elämä palaisi entiselleen. Kun isä oli ollut vuoden raittiina, toivo alkoi päästä voiton puolelle.

Heikin mielestä kristillisyyden pitää heijastua ihmisestä.

– Ei aina tarvita suuria sanoja ja pitkiä puheita. Riittää, kun olet ja annat toisten lukea itseäsi.

Heikin voimia ovat syöneet syöpä sekä erittäin hyvän ystävän kuolema. Se ei näy, kun hän touhuaa ”joukkojensa” keskellä, nauraa ja heittää huulta. Hänessä on lapsenomaista iloa.

– Kun tänne tuodaan erilaisia leluja, haluan itse kokeilla niistä mielenkiintoisimpia pari päivää, hän tunnustaa ja alkaa puhua hassuun leikkipuhelimeen.

Lue lisää Heikki Hurstin elämästä ja työstä .