Miikka Ruokanen: Kirkko mätänee

Miikka Ruokanen, 57, väittää toipuneensa arkkipiispan vaalin täpärästä tappiosta. Vain 11 ääntä erotti Helsingin yliopiston dogmatiikan professorin kotikentällään kisanneesta Kari Mäkisestä.

Vaalikamppailun aikana Ruokanen analysoi luterilaisen kirkon nykytilaa. Aloitetaan hyvistä uutisista.

Yhä liki 80 prosenttia kansasta kuuluu kirkkoon, jonka toimintoja arvostetaan, vaikka niissä ei itse oltaisikaan aktiivisia. Kirkolla on vahva lapsi-, nuoriso- ja diakoniatyö.

Kirkko on mukana ihmisten tärkeissä elämänvaiheissa ja juhla- sekä kriisihetkissä. Talous on hyvin hoidettu, työntekijät koulutettuja, toimitilat ja toimintamahdollisuudet mahtavia.

Seurakunnissa on lähetysrakkautta. Niin kotimaista kuin kansainvälistä diakoniaa ja ekumeniaa arvostetaan.

– Raamattuun pitäytyvä luterilainen teologia on maailman parasta. Kaikista maailman uskonnoista poiketen kristinusko on ennen muuta armouskonto. Luterilaisuus ilmaisee kirkkaasti armon idean: Jumala on olemassa kelvottomia syntisiä varten!

– Kristillinen perinne ja etiikka vaikuttavat edelleen syvästi suomalaisten sieluun ja kulttuuriin, Miikka Ruokanen listaa.

Mutta hän lisää, että kristinuskon vaikutus on ohenemassa.

– Kirkon suurin kriisi on uskon kriisi.


Halpa armo hajottaa kirkkoa

– Meillä on Suomen kirkossa kyllä paljon niitä, jotka uskovat Jumalaan, mutta aika vähän niitä, jotka haluaisivat olla vakavasti Jeesuksen seuraajia, Miikka Ruokanen huolehtii.

Hän viittaa natsien hirttämään saksalaispappiin Dietrich Bonhoefferiin, jonka mukaan kallista on sellainen armo, joka johtaa meidät antamaan koko elämämme hänelle, joka uhrasi itsensä meidän edestämme.

Halpaa armoa taas on usko, joka ei johda Jeesuksen seuraamiseen ja ristin kantamiseen. Moni tuhlaa elämänsä ohimenevien nautintojen maksimoinnissa, rahan ja vaikutusvallan tavoittelussa tai epätoivossa, Jumalan tahdon vastustamisessa tai hengellisessä velttoudessa.

– Bonhoefferin mukaan halpa armo on pilkkahintaan tarjottua anteeksiantamusta ja halpahintaista lohdutusta. Hän suri sitä, että hänen kirkkonsa mukautui pelokkaasti yhteiskunnan painostukseen.

– Meidänkin kirkossamme on hajaannuksen merkkejä. Kirkkoa ei saa hajottaa tämän maailman arvoihin mukautumalla, Ruokanen kritisoi.


Näennäisuskon harha uhkaa

Miikka Ruokasen mukaan kirkon vaarana on länsimaissa vahvistuva uusdoketismi, uskon ”näennäistyminen”. Kirkon perinteisen teologian rapauttava harha on uskoa ”ikään kuin” tosiin asioihin, jotka eivät oikeasti olekaan totta. Varmoja väitteitä vältetään. Kaikenlainen dogmaattisuus on pahasta.

Raamattu on vain eri aikakausien uskonnollista kokemusta ilmentävää kirjallisuutta, ei Jumalan sanaa. Kristinuskon opit ja uskontunnustukset kyseenalaistetaan tai kiistetään: perisynti, kolminaisuusoppi, neitseestäsyntyminen… Jeesus ei sovittanut syntejä ristinkuolemallaan, eikä edes ylösnoussut oikeasti.

– Jumalan sanan sisällön vesittäminen johtaa kirkon identiteetin horjumiseen. Kirkkoa vaivaa teologinen maallistuminen ja hengellinen rapautuminen. Elävästä uskosta vieraantuminen, kyynisyys ja välinpitämättömyys ovat yleisiä asenteita.

– Monille on tärkeintä olla älyllisesti kunnioitettuja, ja älyllisyys on samaa kuin kristinuskon totuuksien epäily ja kritiikki. Ollakseen muodikas kristityn intellektuellin on epäiltävä uskon sisältöjä.

Ruokanen kantaa dogmaatikkona huolta siitä, että kirkon oma usko ja sitä kautta myös uskottavuus heikkenevät.

– Ristiä vastaan hyökätään rajusti länsimaissa. Yksi teologinen trendi on se, että kaikki uskonnot ovat yhtäläisiä pelastusteitä. Puolet Saksan luterilaisista papeista ei pidä lähetystyötä oikeutettuna.

– Suomi on takamaa, maan ääri ja loppu. Me olemme onneksemme kehityksestä jäljessä tässäkin. Olemme varjeltuneet pahimmalta teologialta, jolla kristikansaa johdetaan harhaan. Pelkään kuitenkin, että kirkkoon ajetaan maallistuneita ajattelumuotoja, jotka erkaannuttavat Jumalan totuudesta.


Lue lisää Miikka Ruokasen ajatuksia 7.10. ilmestyvästä Sanasta.