Munkki, isä ja isoisä

Tahdotko tulla arvolliseksi viettämään enkelien elämää ja lukeutumaan munkkien joukkoon?” ”Tahdon, arvoisa esipaimen.” Isä Trifon, 63, liikuttuu silmin nähden, kun katsomme videolta kuusi vuotta sitten tehtyä tvdokumenttia, jossa näytetään hänen munkiksi vihkimisensä juhlallisessa seremoniassa.

Trifonin siviilinimi on Pekka Lepistö. Ennen luostariin menoaan hän toimi 26 vuotta Ylessä äänitarkkailijana ja -suunnittelijana. Ylen kameraryhmä oli paikalla, kun hän 2004 antoi munkkilupaukset
Valamon kirkossa.

– Taisivat Ylessä pitää minua hulluna, kun sanoin itseni irti, muutin Helsingistä Heinävedelle ja muutaman vuoden kuluttua vielä kerroin meneväni luostariin, Trifon arvelee.

Työmatka on tuonut hänet viikoksi Helsinkiin. Osana haastattelua hän tahtoo esitellä minulle Espoossa
asuvan aikuisen tyttärensä. Joka munkki ei voi ylpeillä lapsella ja vielä lapsenlapsella.

Hyppäämme taksiin. Huomatessaan olevansa munkkia kyydissä taksinkuljettaja Antti Tillanen kertoo, että suunnitteli nuorena menevänsä teologiseen. Lauttasaaren sillan jälkeen hän vaihtaa autossa
soivan musiikin Jacques Loussier Trion mykistyttävään tulkintaan J.S. Bachin kantaattisävelmästä
”Jesus Bleibet Meine Freude”. Pyhiä hetkiä voi kokea taksissakin.

Trifon kutsuu spontaanisti Tillasenkin kahville tyttärensä kotiin, ja taksinkuljettaja päättää pitää tauon.
Suvi Solanto saa isältään tuliaisiksi pullapussin ja kukkapuketin.

– Lapsi kulta, isä sanoo sydämellisesti.

Trifon on tänään poikkeuksellisesti pukeutunut harmaaseen kaapuun mustan sijaan ja jättänyt munkinpäähineen pois.

– Koiramme on alusta lähtien pelännyt mustaa kaapua, Suvi kertoo.

Kaksivuotias Lukas tulee isoisän syliin valokuvattavaksi ja hakee vielä ilmapallonsa mukaan. Kahvia juotuaan valokuvaaja ja taksinkuljettaja siirtyvät olohuoneeseen keskustelemaan laskuvarjohyppäyksestä. Me muut istumme hetken keittiön pöydän ääressä.

Millaiset välit isällä ja tyttärellä on?
– Kun joku kysyy isän ammattia, on hauska kertoa että hän on munkki. Olen siitä ylpeä, Suvi kertoo.

Vanhemmat erosivat Suvin ollessa seitsemän, ja hän jäi äidille, mikä supisti yhteydenpitoa isään.

– Murrosiästäni lähtien olemme koko ajan lähentyneet. Isä on herkkä ja lämminsydäminen. Pystyn puhumaan hänelle vaikeista ja kipeistäkin asioista. Kun sain keskenmenon, kävin isän kanssa pitkiä puhelinkeskusteluja. Tällainen ei liene ihan tavallista.

Lukaksen on aika mennä nukkumaan, joten vieraat pakkautuvat taas taksiin. Heitämme Trifonin
hotelliinsa Pasilaan.


Sain isältä kolme asiaa

Kahden päivän kuluttua jatkan Isä Trifonin kanssa jutuntekoa Helsingin Messukeskuksessa, jossa on
menossa matkailumessut.

Heinäveden Valamossa, jonka pääelinkeino on matkailu, käy vuosittain lähes 200 000 matkailijaa, ja luostarilla on oma messuosasto. Messukeskuksen käytävillä kulkiessaan Isä Trifon munkinasussaan kerää katseita, varsinkin venäläisten päät kääntyvät.

– Alkuvuodesta meillä olisi ollut hyvin hiljaista ilman venäläisiä matkailijoita. He pelastivat meidät, Trifon sanoo.

Trifon on kotoisin Heinävedeltä, mutta luterilaisesta taustasta.

Olen yhä uteliaampi kuulemaan hänen elämäntarinansa.

– Vanhempani erosivat, kun olin kolmen vanha. Äiti alkoi käydä Joensuussa töissä, ja minä asuin isoäidin ja tädin kanssa Heinäveden kirkonkylässä. Isoäiti oli lämmin sydämen uskovainen, jolle tuli Sana-lehti, Trifon kertoo.

– Isästäni muistan, että sain häneltä lapsena harmonikan ja leikkimökin riippulukon. Polkuautoa toivoin, lähetin aina kirjeen, mutta sitä en koskaan saanut. Aikuisena, kun tapasin isän Kristiinankaupungissa,
sain häneltä kolme pulloa keskiolutta. Nämä kolme asiaa siis isältä sain.

– Kun isä oli kuolinvuoteellaan, Turussa minulle ilmoitettiin, että nyt on viimeinen aika tavata isäsi, jos tahdot. Menin hänen huoneeseensa ja kysyin, tunnetko minua. ”Mistä minä kaikkia miehiä tunnen”,
hän sanoi. ”Minä olen sinun poikasi”, sanoin.

– Parin viikon kuluttua isä kuoli. Sitten olin hautajaisissa.

– Hyvin vähät ovat kokemukset isästä.


Avioero sattui kyllä

Äidin avioiduttua uudelleen perhe asui Joensuussa ja muutti sieltä Helsinkiin. Käpylän yhteiskoulusta Trifon meni Lauttasaaren merimiesammattikouluun kouluttautuakseen radiosähköttäjäksi tai peräti merikapteeniksi.

– Merikapteenin työ oli lapsuudenhaaveeni.

Loma-aikoina hän työskenteli Yleisradiossa ensin 15-vuotiaana lähettinä, sitten iän kartuttua seuraavina kesinä vahtimestarina Ylen ammattiopistossa. Äänentarkkailijakurssit alkoivat. Hän
haki ja pääsi kurssille.

– Piti tehdä kahden vuoden työsopimus, muuten kurssista joutui maksamaan. Lopulta siinä meni yli 20 vuotta.

Kolmikymppisenä mies solmi avioliiton.

– Vaimo jäi pois töistä kun Suvi syntyi. Meillä oli paljon asuntovelkaa. Yleisradion ohella tein vähintään kahta muuta työtä. Hotellin portsarina hankki siihen aikaan hyvin. Perjantaisin Ylestä lähdettyäni tein portsarina viiden päivän työtunnit viikonlopun aikana. Kävin siellä viikollakin.

– Avioliitto ei pysynyt koossa, kun en ollut koskaan kotona. Vaimo lähti.

– Muuttoauto ajoi pihaan, kun olin menossa taloyhtiön hallituksen kokoukseen. Kun tulin kokouksesta, asunto oli tyhjä. Se oli ankea kotiintulo. Voin kertoa, että se sattuu kyllä.


Kaikki on tullut koeteltua

Trifonilla oli tuossa vaiheessa takanaan monenlaista hengellistä etsintää.

– Olen aina halunnut muutakin kuin vain tämän maailman.

– Ex-vaimooni tutustuin rajajoogajärjestössä. Sitten vaimo kääntyi helluntailaiseksi, ja myös minä aloin käydä kokouksessa, vaikken helluntailaisuuteen koskaan kotiutunutkaan. Aikansa kutakin. Ex-vaimokin on eronnut helluntailaisuudesta ja on nykyisin perusluterilainen.

– Kun Helsingin stadionilla oli Billy Grahamin kokoukset, kyllä minä silloinkin menin eteen. Eli kaikki on tullut koeteltua.

Avioeronsa jälkeen hän alkoi käydä Pirkko Jalovaaran ja Seppo Juntusen tilaisuuksissa. Ahdistus ajoi etsimään apua esirukouksesta.

Auttoiko se?
– Ainakin koin, että aina sen jälkeen oli helpompaa. Velkaa oli paljon, ja mies jatkoi hurjaa työntekoa. Elämä maistui tympeältä.

– Olin tyytymätön itseeni ja kaikkeen. Jostain piti tulla muutos – ja se tuli.

– Halusin perustaa oman tuotantoyhtiön tehdäkseni opetusohjelmia Ylelle palkkatyön ohessa, mutta Ylen silloinen johtaja ei suostunut siihen. Päädyin siihen, että sanoin itseni irti ja perustin oman AV-tuotantofirman.

Hän jätti pääkaupunkiseudun taakseen ja muutti kotikonnuilleen Heinävedelle. Asunto löytyi rivitalosta järven rannalta luostarin naapurista.

Aavistitko jo silloin, että tulevaisuutesi olisi luostarissa?
– Ehkä se alitajunnassa oli, vaikka en tiedostanut sitä. Vaikka eihän sitä tiedä, miten Jumala johdattaa.

Mies alkoi käydä Valamon jumalanpalveluksessa. Rukouksen ilmapiirissä hän koki suurta rauhaa. Pian hän liittyi ortodoksikirkkoon.

– Elämäni oli vapaata ja mukavaa, jotenkin liiankin helppoa. Koin eläväni vain itselleni.

Asioita muhiteltuaan hän sopi Valamon johtajan kanssa päivämäärän, jolloin tulisi luostarikokelaaksi. Lopulta hän kuitenkin souti ja huopasi luostariin menoa vielä parin vuoden ajan.

– Pupu meni monta kertaa pöksyyn.

Kesäkuussa 2001 Pekka Pietarin päivänä aika oli viimein kypsä. Kolme vuotta luostariin tulonsa jälkeen hänet vihittiin munkiksi.


Konevitsan Jumalanäiti teki ihmeen

Kullakin munkilla on omat kuuliaisuustehtävänsä, työt luostarin hyväksi. Isä Trifon toimii irkonhoitajana,
vastaa luostarin ajoneuvoista sekä huolehtii talkoolaisista ja kirkko-oppaista.

Aamujumalanpalvelus alkaa kuudelta, ja käytännössä työt jatkuvat usein vielä klo 18 ehtoopalveluksen
jälkeenkin. Valamon munkkeja on vain kourallinen, joten aherrusta riittää, vaikka luostarissa on myös palkattua työvoimaa.

– Se, miten paljon aikaa vietämme käytännön töissä, on ollut eräänlainen yllätys. Silti luostarissa on periaatteessa paremmat mahdollisuudet hiljentymiseen ja hengenelämän harjoittamiseen kuin maailmassa.

Trifon sanoo, ettei odota suuria hengellisestä kehityksestään.

– Jos edes jotain tapahtuisi. Että eläisin vähemmän itselleni ja enemmän muille.

– Luostariin tullaan viettämään enkelten elämää, mutta joskus se on hyvin kaukana siitä. Me veljestön jäsenet olemme kuin perhe, jolla on omat ongelmansa ja kiistansa. Olemme tavallisia ihmisiä, joilla on erikoiset vaatteet.

– Tärkeintä on Jumalan armo. Sitä me kaikki tarvitsemme jokapäiväisessä elämässä, asemasta ja tehtävästä riippumatta. Ilman armoa kävisi köpelösti.

Oletko koskaan katunut, että menit luostariin?
– En varsinaisesti. Tunnen olevani oikealla paikalla. Valamossa minua tarvitaan. Mutta vapaapäiviä, lomia ja lomarahoja on joskus ikävä.

– Minä puhun aina liian rehellisesti, Trifon huokaa.

Hän lähtee saattamaan minua ulos Messukeskuksesta.

– Valamon kirkossa on Konevitsan Pyhän Jumalanäidin ikoni, joka on tunnetuimpia ihmeitä tekeviä ikoneita. Ihmettelin, että miksi se ei tee minulle ihmettä. Sitten tajusin ihmeen olevan se, että ylipäänsä menin luostariin. En minä muuten siellä olisi – ihan totta!

Tulemme ovelle. Isä Trifon on sen näköinen, että tahtoo vielä sanoa jotakin.

– Älä sitten kirjoita, että se itki lähes koko ajan.

Teksti Kristiina Miettinen
Kuvat Jani Laukkanen