Olen ollut itseni suurin vihollinen

 
Aila Arajuuri ihmettelee kiitollisena vieläkin, miksi hän oli niin onnekas, että Jumala pysähtyi hänen kohdallaan pian 40 vuotta sitten. Hänen on mahdotonta kuvitella, millaisia nämä vuosikymmenet olisivat olleet, ellei hän olisi saanut olla Jeesuksen silmäteränä niin kuin hän itse asian ilmaisee.

– Kerran meillä oli teatterissa todella kova paikka. Silloin eräs kollega huokaisi minulle, että hyvähän sinun on, kun sinulla on aina Jeesus lähelläsi. Siinä tilanteessa asiasta ei voitu keskustella enempää, mutta mietin myöhemmin itse paljon tuota lausahdusta: niinpä, minulla on joka hetki se Jeesus turvanani.

– Kerran taas teatterissa oli tapaus, jota jännitin etukäteen valtavasti. Kun nousin kotoani Tapiolasta bussiin, aloin kiittää Jumalaa kaikesta hyvästä, mitä olin saanut. Kun bussi oli kulkenut yhdeksän kilometriä ja oli lähellä Kansallisteatteria, olin päässyt kiitoslistassani vasta hyvään alkuun. Kun menin teatteriin, tunsin itseni täysin rauhalliseksi. Silloin ymmärsin, millainen voima kiittämiselläkin voi olla.


Uskova julkkis
oli lähes sensaatio

Aila oli ensimmäisiä julkisuuden ihmisiä, jotka puhuivat avoimesti uskoontulostaan. 1970-luvulla ja vielä seuraavallakin vuosikymmenellä uskova julkkis oli lähes sensaatio ja hän herätti voimakkaita tunteita niin kristillisissä kuin maallisissakin piireissä.

– Jotkut saattoivat tunnustaa reilusti, että tulivat kuulemaan todistustani vain päästäkseen perille, olenko tosissani. Nykyisin pidetään ihan luonnollisena, jos joku taiteilija ilmoittaa olevansa kristitty. Ajat ovat muuttuneet ja nyt ymmärretään paremmin, että ihmiset ovat monella tapaa erilaisia.

– Minua vaadittiin jopa luopumaan näyttelijäntyöstäni, koska joidenkin mielestä se oli ammatti, johon liittyi liian paljon syntisyyttä. Yllättävän pitkään törmäsin ihmeellisiin ennakkoluuloihin siitä, että uskova näyttelijä on käsittämätön yhdistelmä.

Aila ei ole kertaakaan kieltäytynyt roolista moraalisista syistä. Hän tosin sanoo, että teatterin tekeminen on viime vuosina muuttunut niin, että hänestä tuskin enää olisi kaikkiin rooleihin.

– Kerran jouduin esittämään äitiä, joka löi lastaan. Se oli minulle niin vastenmielinen asia, että joka kerta minun oli näytöksen jälkeen halattava sitä pikkutyttöä ja pyydettävä häneltä anteeksi.


Eronneiden liittoa
paheksuttiin

Henkiseksi kodiksi Ailalle tuli helluntaiseurakunta. Alkuaikojen ennakkoluulot tosin vieraannuttivat hänet joksikin aikaa seurakunnasta. Erityisen kipeäksi hän koki arvostelun, jota hän sai osakseen, kun hän solmi avioliiton olympiakomitean valmennuspäällikön Kalevi Tuomisen kanssa 1976. Molemmat olivat eronneita.

– Olinhan sentään oikein rukoillut, että saisin itselleni elämänkumppanin.

Ailan ja ”Kallun” avioliitossa vakka löysi kantensa ja se jatkuu yhä onnellisissa merkeissä. Luterilaiseen seurakuntaan, josta Aila ei ollut koskaan eronnutkaan, hän palasi muutaman vuoden tauon jälkeen. Hän muistelee, että se tuntui niin hyvältä, että ensimmäisen illan hän vain itki.


Oman itsensä
orjapiiskuri

Kahdeksan vuotta sitten Aila jäi eläkkeelle Kansallisteatterista, jonka näyttelijäkuntaan hän oli kuulunut vuodesta 1971 alkaen. Viimeisen roolinsa hän teki näytelmässä King Kongin tyttäret, missä hän esitti vanhaa, dementoitunutta naista. Se oli kiinnostavuudessaan ja haasteellisuudessaan unelmarooli.

– Sen jälkeen olen opettelemalla opetellut elämään niin, etten vaadi itseltäni liikoja. Nyt osaan olla itselleni jo aika armollinen ja elämääni on tullut sellaista lepoa ja rauhaa, jota olen kaivannut. Vanha Aila tosin pyrkii välillä esiin, mutta nyt tunnistan ne tilanteet.

Lue lisää Aila Arajuuren elämästä ja ajatuksista 26.8. ilmestyvästä Sanasta.