Olli Saarela ja kovismyytin murtumapiste

Olli Saarela, 45, on tehnyt kuusi pitkää elokuvaa. Osasta niistä löytyy harvinaisen syvälle käyvää eettistä ja hengellistä pohdintaa. Piinatut päähenkilöt horjuvat hyvän ja pahan välisessä valintatilanteessa. He ovat kirjaimellisesti elämän ja kuoleman raja-aidalla.

Missä henkisessä maastossa kovaksi keitetyn miehen roolihahmot muodostuivat?

Saarela siirtyy vastausta hakiessaan sotien ja selviytymistaistelun Suomeen, missä miesten tunneilmasto oli kolea ja tunnerekisteri kapea.

Ollin isä oli kotoisin Kymenlaaksosta, ison maatilan poika. Hänen isänsä oli upseeri, ja suvusta löytyi sotilaita jalkaväenkenraaliin saakka. Isä muutti Helsinkiin ja opiskeli diplomi-insinööriksi, mutta maaseudun, suojeluskuntien ja sotilaiden henki jatkui kovassa työmoraalissa ja tiukkuudessa, tunteiden pidättelyssä.

Olli oli levoton kapinallinen. Kesälomien tullen vaihtoehtona oli lähettää hänet rauhoittumaan poikakotiin tai maalle, papan tilalle. Siellä sielu lepäisi lehmien, hevosten, kanojen ja lampaiden kanssa puuhastellessa…

– Muistan aina sen vanhan ajan maalaispihapiirin. Avoaitan alaorret olivat värjäytyneet verestä punaiseksi kirveen jäljistä. Siinä teurastettiin kanat kaulat katkaisemalla. Olin aika pieni, kun pääsin jo siihen hommaan.

– Minulla oli oma pässi nimeltä Mikko. Kuljettelin sitä raitilla. Mikko oli hirvittävän äkäinen ja olisi puskenut muita, mutta minusta se tykkäsi. Kaikki tiesivät, että se oli minulle maalla rakkain ja tärkein otus.

– Yhtenä kesänä isoäitini tuli pihalle ja otti minut kiinni. ”Olli, pois!” Mamma vei minut sisälle. Karkasin ulos. Aavistin pahaa. Juoksin hädissäni avoaitan kulman taakse ja näin juuri sen hetken, kun Mikkoa ammuttiin otsaan ja se kellahti.

Olli Saarela ei halua syyllistää edeltäviä sukupolvia tosimiesten kivuliaasta kasvatusprosessista. Hänen vanhempiensa ikäpolvi ei koviskulttia itse kehitellyt, vaan oli oman kasvatuksensa hedelmää – usein vielä rankemman myllyn läpikäynyttä.

Kuvatessaan kulttuurin yleisiä piirteitä oman kokemuksensa kautta Olli korostaa rakastavansa vanhempiaan, jotka rakastivat häntä. Ajan henki vain oli mitä oli.

– En kyennyt ymmärtämään Mikon julmaa murhaamista. Totta kai se piti teurastaa. Ongelma on siinä, ettei asioista puhuttu eikä lasten tunteiden käsittelylle jätetty tilaa. Pikkupojalle jäi auki paljon suuria kysymyksiä.

– Mihin se johtaa, jos et koskaan pääse ventiloimaan, näyttämään tunteitasi ja puhumaan? Jos ei kerrota, että tämä rankaisu onkin rakkautta ja välittämistä eikä sen tarvitsisi ajaa sinua ahdistuneena kadulle – ehkä purkamaan pahaa oloasi nyrkein.

Lue lisää Olli Saarelan ajatuksia .