Raila Leppäkoski: Sielun voi kadottaa

Kaksi notkeaa rotukissaa lehahtaa ovelle, kun Raila Leppäkoski palaa sunnuntain messusta kotiinsa Helsingin Töölössä.

Pian Tikri ja Tassu alkavat juosta päiväohjelmaansa kuuluvaa kahdeksikon muotoista rallia. Sen vuoksi niille annettiin myös sukunimet, Räikkönen ja Rosberg.

Sunnuntaiaamut ovat käynnistyneet samalla tavalla muutaman vuoden ajan. Leppäkoskea vetää Helsingin Tuomiokirkkoon Suomen paras musiikki, jota kuunnellessa ei tarvitse kärsiä. Kanttorit ovat alansa huippua ja poikakuoro Cantores Minores ylittämätön.

Messun uskontunnustuksen kohdalla Leppäkoski vähän takeltelee, mutta hän on tottunut ylittämään vaikeat kohdat vertauskuvina.

Sanan kuuloon on vetänyt myös emeritus-piispa Eero Huovinen, jota Leppäkoski sanoo fanittavansa. Monet ovat havainneet, että Huovinen aloittaa puheensa mielellään hyvällä vitsillä, jonka jälkeen saarna on sanan selitystä, mikä on teatterin ammattilaisen mieleen.

– Evankeliumitekstit ovat avanneet sellaisia maisemia, joita ei itse olisi tullut ajatelleeksi.

Kirkkomatkalla hän tapaa myös kirjapiiriläisiään, joiden kanssa on mukava istua kirkkokahveille.

– Näin yksinkertaista voi olla yhteisöllisyys.

Taiteilijoihin on ollut tapana liittää uhoilu, raikulielämä ja suuret egot, minkä katsotaan kuuluvan asiaan luovassa työssä.

Leppäkoski kertoo rauhallisesti, kuinka minän ylivalta hitaasti mutta varmasti otti niskalenkin myös hänen elämästään.

– Friedrich Nietzsche kuulutti 1900-luvun alussa, että Jumala on kuollut. Sen jälkeen Jumalan paikalle astui teatterissa ohjaaja, itsevaltias, lähes Jumalan kuva.

Leppäkoski kuvaa kosmologian termein kuinka kopernikaalinen, minäkeskeinen maailmankuva alkoi muuttua sietämättömän raskaaksi. Omasta taiteilijan minästä tuli musta aukko, joka vei kaiken energian.

– Olin nujertua minän painon alle. Kun imin energiaa myös ympäristöstä ja vedin mukaan muita ihmisiä, hälytyskellot alkoivat soida.