Ristiriitojen sulattaja

Irja Askolan isä, poliisi, kuoli äkillisesti 52-vuotiaana. Sydän ei enää kestänyt.

– Isä oli lämmin ihminen mutta pahasti alkoholisoitunut. Äiti jäi yksinhuoltajana vaikeaan taloudelliseen tilanteeseen. Hän joutui kantamaan muutenkin raskasta taakkaa. Kävimme katsomassa mummoa mielisairaalassa, Irja Askola muistelee.

Isän kuoleman jälkeen Askolat muuttivat Lappeenrannasta Lauritsalaan. Stressaantunut 8-vuotias olisi voinut olla pitkäänkin surullinen ja yksinäinen, ellei hänelle olisi sattunut sosiaalista onnenpotkua. Seurakunta otti kovia kokeneen lapsen lämpimästi suojiinsa.

– Sain valtavasti tukea. Kirkon tiloista tuli minulle olohuone. Monet teologiset peruskäsitykseni muovautuivat sen käytännön kristillisyyden keskellä. Tavalliset ihmiset osoittivat, että Jumalan lähellä elämiseen liittyy ehdottomasti myös lähimmäisistä huolehtiminen.


Jumala julmuuden vastavoimana

Ahkera lukeminen avarsi neidon maailmankuvaa. Hän sai siten myös tuhtia hengellistä ravintoa.

– Sana oli minulle lapsuudessa erittäin tärkeä lehti. Siinä oli samoja hyviä perusjuttuja kuin nykyäänkin, esimerkiksi innostavia, rohkaisevia ja lohdullisia tarinoita erilaisista kristityistä, Irja Askola kiittää.

Hän kertoo kaivanneensa Sanan selviytymistarinoita ja toivon perspektiiviä etenkin isänsä traumaattisen kuoleman jälkeen.

Irja pohtii hetken, miksi hengellinen lehti tuli heidän kotiinsa. Hän arvelee, että joku ystävällisistä seurakuntalaisista tilasi sen lahjana.

– Seurakuntanäkemykseni perustuu edelleen niihin ihaniin aikuisiin kristittyihin, jotka ottivat paikkakunnalle muuttaneen tytön sydämellisesti vastaan.

Kokemukset kristityistä vaikuttivat käsitykseen Jumalasta.

– Kun Jumala löysi minut sieltä Lauritsalan kirkon pyhäkoulupöytien äärestä, Hän muutti radikaalisti elämäni, antoi siihen valoa ja värisävyjä.

– Lapsuudessani oli monia varjoja: henkistä kipua ja mykkyyttä, ihmisten langettamia tuomioita ja kovuutta. Jumala oli minulle aina armollinen ja myönteinen vastavoima elämän julmuudelle, tuleva piispa pohtii teologisen ajattelunsa taustaa.


Yrttiteetä lipitettiin Raittilan lattialla

Irja Askola luonnehtii teinivuosiensa seurakuntaelämää luovaksi ja mukavaksi ajaksi. Reippaat nuoret saivat runsaasti tilaa toiminnalleen. He pitivät hiekkalaatikkopyhäkoulua, toimittivat lehteä ja tekivät näytelmiä. He vierailivat vankilassa ja vanhainkodeissa.

– Kirjoitimme kirkkovaltuustolle ponnekkaan kirjeen, jossa vastustettiin yömajan lopettamista. Sisäistimme käsityksen, että kirkko on koko kaupunkia varten. Vastuuntunnon kehittymistä ruokki se, että aikuiset luottivat meihin.

Irja koki, että koska hän on saanut seurakunnaltaan niin paljon, hän haluaa maksaa sen takaisin sitoutumalla kirkkonsa palvelemiseen.

Teologian opiskelija kävi jonkin verran Kansan Raamattuseuran illoissa ja osallistui Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton toimintaan. Hänellä oli koko ajan tunne, että häntä revitään valitsemaan jompikumpi hengellisyyden muoto.

– Varsinaisen hengellisen kasvualustani löysin Anna-Maija Raittilan piiristä. Istuimme joka torstai hänen kotinsa lattialla lipittämässä yrttiteetä ja syömässä porkkanasämpylöitä. Hän avasi portteja uskon maailmaan ja ulkomaailmaan.

– Anna-Maija auttoi sovittamaan sen ristiriidan, että olisi pitänyt valita muka joko maailman hätään reagoiminen tai pietistinen hurskauselämä. Oikeudenmukaisuuden puolesta taistelu ja spiritualiteetti sulivat yhteen: toista ei voi olla ilman toista. Samalla teologinen taistelu erilaisten ryhmien välillä kävi tarpeettomaksi.


Naisasia ei vaaranna ekumeniaa

Irja Askola valmistui teologisesta vuonna 1975 ja vihittiin papiksi vuonna 1988.

Tutkijana ja kirkollisissa tehtävissä työskennellyt pappi valittiin Euroopan kirkkojen konferenssiin kirkkojen välisen avun ja naistyön toimialasihteeriksi 1990-luvun alussa.

– Tutustuin moniin sisarkirkkojemme johtajista ja opin tulemaan heidän kanssaan toimeen. En usko, että naispiispan valitseminen on ekumeenisille suhteillemme suurikaan ongelma.

Teemme haastattelun ortodoksisessa kulttuurikeskuksessa Sofiassa Helsingin Vuosaaressa. Sinne on kokoontunut kansainvälinen naisteologien seminaari – onnittelijoita riittää. Myös Sofiaa johtava piispa Ambrosius antaa myhäillen Suomen ensimmäiselle naispiispalle täyden tukensa.

Pappisvihkimystä odottaessaan ja naisasiaa ajaessaan Irja Askola tuskastui toisinaan kirkon perinteen patriarkaalisiin rakenteisiin. Feministiteologiaan tutustuminen pelasti hänet takaisin intohimoiseen Raamatun lukemiseen. Se avasi Raamatun voimakkaat ja vereslihalla eläneet naishahmot.

– Ymmärsin, ettei minun tarvitse kompastua miesvaltaisessa kulttuurissa syntyneiden tekstien historiallisiin kerroksiin. En jää kristittynä Vanhaan testamenttiin vaan kuljen rohkeasti kohti evankeliumien ydintä: Jeesusta.


Jeesus asettuu syrjityn puolelle

– Keskeistä on se, millaiset kasvot Jumala halusi näyttää meille itsestään Jeesuksen kautta. Ne kasvot ovat myötätuntoiset ja ihmisen puolelle asettuvat, elämisen kipua ja varjoja pelkäämättömät. Jumala ei karsasta tätä monin paikoin likaista ja keskeneräistä maailmaa, sillä se on hänen maailmansa.

– Minulle on ollut radikaalia, inspiroivaa ja mukaansatempaavaa tajuta, miten selkeästi Jeesus asettuu aina syrjittyjen, heikkojen ja halveksittujen puolelle. Hänellä näyttää riittävän myös kärsivällisyyttä, sillä niin silloisissa kuin meissä nykyisissäkin opetuslapsissa on kyllä kestämistä. Silti hän ei pestannut seuraajikseen meitä fiksumpaa porukkaa, Irja nauraa.

Kirkossa on niitä, jotka eivät tule koskaan hyväksymään naispiispaa. Rajun kahtiajaon välttämisen kannalta Helsingin hiippakunnassa on epäilemättä hyväksi, että Askolan lähimpänä työparina on juuri piispanvaalissa kakkoseksi jäänyt tuomiorovasti Matti Poutiainen. Konservatiivipuolen suosikki tunnetaan rehtinä ja luotettavana työtoverina, joka ei lyö puukkoa selkään.

– Toivon, että me kirkon eri laitojen edustajat löydämme vähintäänkin toinen toisiamme etäältä kunnioittavan suhteen. Ehkä voimme sitten vähän kerrallaan tutustua toisiimme.

– Eiköhän vuosituhantinen kirkko ole kuitenkin painavampi asia vaakakupissa kuin yhden 57-vuotiaan naisen piispuus! Kirkon historia on ollut täynnä kiistelyä. Me kristityt olemme olleet riitaista porukkaa, mutta silti olemme saaneet kulkea eteenpäin Jumalan siunauksen alla, sovittelee Irja Askola.

Piispanvaalien jälkeen herkästi hymyilevä ja vapautunut nainen on sinut itsensä kanssa eikä pelkää piispan tehtävää. Monipuoliset kokemukset elämästä ja kirkosta ovat valmistaneet siihen. Ja kirkossa on kuitenkin paljon enemmän niitä, jotka toivottavat siunausta, kuin naisen valintaa kiroilevia.