Saara Järvinen: Onneksi en ole katkera

Biologisen äitinsä Saara näki ensimmäisen kerran 8-vuotiaana. Kun isä oli kuollut, äiti oli joutunut antamaan kaksi lastaan maan tapojen mukaisesti miehen suvun huostaan. Setä oli kuitenkin ajanut pian sukulaislapsensa pois kodistaan, ja niin he olivat päätyneet katulapsiksi.

– Minulle ei ole jäänyt mielikuvaa, että olisin koskaan nähnyt nälkää tai tuntenut kylmää, mutta muistan pelon ja turvattomuuden. Pahin pelkoni oli se, että kadottaisin isosiskoni.

Saaran ensimmäinen kirkas muistikuva lapsuudesta on päivältä, jolloin hän pääsi siskonsa kanssa asumaan ruotsalaisten ylläpitämään hätäapukeskukseen. Silloin he saivat ensimmäistä kertaa elämässään mennä puhtaaksi kylvetettyinä nukkumaan pehmeään vuoteeseen. Se oli ihmeellinen kokemus.

Keskuksessa työskenteli Annikki Raatikainen, joka oli yli 50-vuotiaana jättänyt turvallisen elämän Suomessa ja lähtenyt auttamaan katulapsia Bangladeshiin.

Pikkuinen Saara, silloin vielä Kulsum, olisi voinut pelätä oudon vaaleata naista, mutta hän tarrautuikin Annikkiin. Kiintymys oli molemminpuolista, ja niin Saarasta tuli Annikin oma tyttö.

Saaran hyväosaisuus on osittain pintaa, sillä hän on joutunut käymään läpi varsin rankkoja asioita, ennen kuin hän täysin ymmärsi sen, että loppujen lopuksi meillä kaikilla on omat traumamme ja olemme kaikki armoa, rakkautta ja hyväksyntää kaipaavia ihmisiä.

– Kun olen tullut itse äidiksi ja saanut ikää lisää, olen oppinut ymmärtämään molempia äitejäni ja pystynyt antamaan heille anteeksi kaiken, mistä olen joskus kapinoinut. Varmasti he ovat tehneet parhaansa, mutta oman ymmärryksensä mukaan.

Enää Saara ei tunne katkeruutta biologista äitiään kohtaan. He ovat olleet vuosien varrella yhteydessä Saaran siskon kautta, jolla on Bangladeshissa oma perheensä ja työnsä sairaanhoitajana.

– Bangladeshilaisen kulttuurin mukaan äiti odottaisi nyt, että minä taloudellisesti hyväosaisempana sukulaisena elättäisin häntä. Vaikka erilaisissa tilanteissa huomaan, miten oma syntyperäni pulpahtaa esiin, niin minä elän Suomessa ja suomalaisten tapojen mukaan.

Annikki-äidillä oli ollut elämässään omat rankat kokemuksensa, joiden karaisemana hän toimi. Hänestä kaikki oli hyvin, kun lapsen perustarpeet oli tyydytetty. Niihin kuuluivat ruoka ja puhtaus. Lapsen henkisiä tarpeita hän ei osannut ajatella, esimerkiksi rakkauden, turvallisuuden ja kiintymyksen kaipuuta.

– Onneksi yksikin lämmin ihmissuhde voi myöhemmin korjata sen, mistä on lapsena jäänyt paitsi.

Kasvatusäitinsä kanssa Saara otti joskus lujastikin yhteen. Kirein tilanne oli silloin, kun Annikille selvisi, ettei Saarasta tule koskaan hänen työnsä jatkajaa hänen perustamaansa lastenkotiin Bangladeshiin. Pettymys äidille oli myös se, kun Saara meni naimisiin eikä ollut valmis omistautumaan pelkästään avustustyölle.

– Välit lämpenivät niinä vuosina, kun teimme mieheni kanssa lähetystyötä Afrikassa, ja äiti näki, että halusin sittenkin samaa kuin hän: auttaa apua tarvitsevia.

Lopullisesti Saara ja äiti löysivät toisensa, kun äiti vietti viimeisiä vuosiaan vanhainkodissa ja terveyskeskuksessa Pohjanmaalla.

– Minulla olisi ollut monta syytä katkeroitua. Olisin voinut luovuttaa ja ruveta syyttämään kaikesta muita ihmisiä. Se olisi ollut yksi tie, mutta onneksi ihmisellä on mahdollisuus tehdä omia valintoja. Minä valitsin sen tien, että yritän päästä elämässä eteenpäin.

Lue lisää Saaran elämänkohtaloista .