Suomalaisten sivistäjät

 

Yleisradion toimitalo kuhisee. Toimitusjohtaja Jungner on juuri erotettu.

 

”Sinäkö uuden toimitusjohtajan valitsit, kun sua tässä valokuvataan?”, letkauttaa ohikulkeva toimittaja Olli-Pekka Heinoselle Ison Pajan aulassa.

 

Niin, mihin olet jättänyt Jungner-rintanappisi?

 

Heinonen hymähtää. Huippujohtajien toimenkuvaan kuuluu, että työpaikka saattaa lähteä alta aikayksikön. Kokoomuslaisella ex-ministerillä on kokemusta.

 

Hän toimi opetus-, liikenne- ja viestintäministerin tehtävissä vuodet 1994–2001. Sitten vauhtisokea Sonera teki Suomen historian surkeimman kaupan ostamalla Saksalta ilmaa 3,5 miljardilla eurolla.

 

Valtion omistus Sonerassa oli liikenne- ja viestintäministeriön hallussa, ja jonkun oli kannettava poliittinen vastuu. Heinonen lähti Yleen, vaikka ministeri ei virkansa puolesta osallistunutkaan pörssiyhtiön päätöksentekoon.

 

Politiikka ei häntä nyt sytytä. Mutta Ylestä ja sen sivistystehtävästä puhuessaan hymyilevä mies innostuu.

 

Nuoren poliitikon imago oli vakava ja varautunut. Asia ja Kulttuuri Ylen ohjelmistoalueen johtaja sen sijaan on varsin vapautunut, ja viihtyy työssään.

 

Pitääkö lääkkeen
maistua pahalta?

 

Millainen Ylen rooli on laajentuvalla mediakentällä, kun kansalaiset hankkivat tietoa ja elämyksiä netistä sekä sosiaalisesta mediasta?

 

Olli-Pekka Heinonen vakuuttaa, ettei yksityisistä rahantekokoneistoista riippumattoman Ylen rooli ole vähentynyt aikana, jolloin media on muuttumassa yhdeksi ylikansalliseksi bisnekseksi muiden bisnesten joukossa.

 

– On tärkeää, että on taho, joka synnyttää suomalaisille suunnattua kulttuuria – tapahtuu tämä sitten draaman, musiikin tai dokumentin keinoin. Yle on yhä yhteisten kokemusten foorumi pirstoutuneessa mediakentässä ja arvomaailmassa.

 

– Myös perussivistyksen ylläpitäminen on edelleen arvokasta! Yle auttaa tulkitsemaan, keitä me olemme, mihin menemme ja millainen on se maailma, missä elämme, Heinonen perustelee.

 

Hän myöntää, että sosiaalinen media ja virtuaalimaailma pakottavat perinteisiä mediainstituutioita opettelemaan uusia ilmaisutapoja. Samalla vanhat vahvuusalueet on hoidettava entistä terävämmin.

 

Ylen on täytynyt etsiä uusia tapoja sivistystehtävänsä toteuttamisessa.

 

– Olemme taistelleet ja kipuilleet sen kysymyksen kanssa, että pitääkö lääkkeen maistua pahalta, jotta se vaikuttaa. Sivistämisen ei tarvitse tapahtua tylsästi, kaavamaisesti ja sormi opettavaisesti ojossa osoittaen vaan se olla myös viihdyttävää ja jopa hauskaa.

 

– Joskus olen tunnistanut sellaisenkin ajattelutavan, että me teemme ohjelmia suomalaisille, jotka ovat samanlaisia kuin yleläiset. Ja jos joku sattuu olemaan toisenlainen kuin yleläiset, me teemme sellaisia ohjelmia, että hän oppii tulemaan samanlaiseksi kuin yleläiset!

 

Heinosen mukaan yhden totuuden tarjoamisesta ja yleisön aliarvioimisesta on päästy eroon. Ylessä on ymmärretty, että yhtenäiskulttuurin jälkeen suomalaiset muodostavat hyvin erilaisia yleisöjä. Siksikin tarvitaan instituutiota, joka kykenee hahmottamaan laajoja kokonaisuuksia ja kehityskaaria.

 

Ohjelmajohtaja arvelee, ettei Yle ole osannut kertoa, kuinka keskeinen sen rooli on suomalaisen kulttuurin kivijalkana. Esimerkiksi merkittävä osa taiteilijoista saa osan elannostaan ja ilmaisukanavistaan Ylen kautta.

 

Ylestä ja kirkosta
ei kaveri-kasvattajiksi

 

Olli-Pekka Heinosen lapset ovat 10-, 15- ja 18-vuotiaita. Isä ei ole erityisen huolissaan siitä, mille lapset mediassa altistuvat, sillä näiden medialukutaito on hyvä ja he ovat joissakin asioissa edellä vanhempiaan.

 

Olli-Pekka huomasi olevansa eri sukupolvea, kun kuopus tunnisti Pariisissa paikat videopelin perusteella.

 

Kuinka kaupallisilla foorumeilla viihtyvä nuori polvi saataisiin kiinnostumaan Ylen – ja kirkon – tarjonnasta?

 

– On osattava esittää asioita nuorten näkökulmasta, relevanteista aiheista ja kiinnostavilla ilmaisumuodoilla. Hokkuspokkus-temppuja ei ole kuitenkaan tehtävissä.

 

– Laatuvaatimukset pätevät yhtä lailla nuoriin. Me emme voi julkisessa roolissamme ja sivistystehtävässämme olla uskottavia ja uskollisia perustehtävällemme, jos yritämme kosiskella yleisöä samoilla koukuilla kuin kaupalliset tahot, joiden ainoana intressinä on rahan tahkoaminen.

 

– Mainonta myy tuotteita tyyliin ”osta tämä shampoo, jos haluat olla nuorekas ja sporttinen!”. Ja kauppa käy. Mutta voitko muka olla oikeasti sporttinen sen takia, että hierot jotakin mönjää päähäsi aamuisin? Yle ja kirkko eivät voi olla uskottavia, jos ne keskittyvät samanlaiseen markkinointiin.

 

Vakavasti otettavilla, ikiaikaisilla kansanvalistajilla ei ole poppakonsteja. Halpahintaisia keinoja, helpoimman mielihyvän ruokkimista tai tyhmistävää tavaraa kun ei ole tarkoitus tarjota.

 

– Pyrkimys tavoittaa ihmisiä keinolla millä hyvänsä ei voi muodostua itsetarkoitukseksi. Ilmaisukeinojen ja -sisältöjen on oltava alisteisia perustehtävälle.

 

Ylestä ja kirkosta ei ole liioin lepsuun kaverivanhemman rooliin. Eikä ole syytäkään.

 

– Ihmisten arvostelukykyä ei pidä aliarvioida joidenkin yleisölukujen perusteella. Nuoretkin ovat niin fiksuja, että kyllä he kunnioittavat lopulta sisällöltään laadukasta ja kestävää tarjontaa.

 

Media ei saa
Pyhää haltuun

 

Mikä on Ylen näkökulmasta kirkon rooli suomalaisuuden suuressa kertomuksessa?

 

Olli-Pekka Heinosen mielestä kirkko on Ylen ohjelmistoissa vahvasti läsnä asia-, ajankohtais-, hartaus- ja kulttuuriohjelmien, draaman ja dokumenttien kautta.

 

Kirkollisista asioista vastannut ex-ministeri on ollut vuodesta 2003 lähtien Kirkon tiedotuskeskuksen toimikunnan jäsen.

 

– Kirkon viestinnän haaste on todella vaikea. Tämä aika suhtautuu vihamielisesti kirkon ja Ylen kaltaisiin perinteisiin instituutioihin. Dekonstruktio on päivän sana. Kaikki vanhat henkiset rakenteet pitäisi saada purettua. Sekä kirkon että Ylen erityisasemaan kohdistuu kauhean voimakkaita paineita.

 

Olli-Pekka Heinonen kannustaa kirkkoa pysymään perustehtävälleen uskollisena ja aitona: Jos kirkko lähtee kosiskelemaan kansaa kovin kaupallisin muodoin, se ei ole kestävä tie.

 

– Mainonnan maailman keinoihin tukeutuminen tekisi kirkosta vain yhden kulutushyödykkeen. Uskonnollinen yhteisö, joka käyttää kaupallisia metodeja, on epäaito ja -uskottava, tavallaan epätosi.

 

Heinonen näkee, että kirkon luontevin tapa viestiä toteutuu yhä ihmiseltä ihmiselle. Se voi tapahtua hyvinkin erilaisilla foorumeilla ja verkossa, mutta olennainen asia on inhimillinen kosketus.

 

– Kirkon perusviestissä on paljon tässä ajassa äärimmäisen arvokasta asiaa, lähtien ihmisarvon kunnioittamisesta ja lähimmäisen kohtelemisesta. Kirkon sanomassa on yhä runsaasti särmää.

 

Median ja Pyhän suhde on ongelmallinen, ohjelmajohtaja myöntää.

 

– Media voi virittää pyhän tunnelmaan, mutta pyhän kokemus ja sen syntyprosessi on niin henkilökohtainen asia, etteivät viestimien rahkeet riitä prosessi hallitsemiseen.

 

– Minulle suora suhde pyhään virittäytyy esimerkiksi luontosuhteen kautta. Toki myös yhteiset, jaetut kokemukset kirkossa virittävät pyhän tunnelmaan.

 

Eurajoen torpparien eetos

 

Olli-Pekka Heinosen esivanhemmat Eurajoella olivat kartanon torppareita. Elämänmuotoon kuului ”mielettömän kova” työn paiskiminen.

 

Myös rukoilevaisten herätysliikkeen eetos vaikutti vahvasti koko yhteisöön. Olli-Pekan koulussa oli kaksi kylttiä. Aulan toisessa päässä luki ”Herran pelko on viisauden alku” ja toisessa seinässä ”Ora et labora” – rukoile ja tee työtä.

 

– Torpparien eetokseen liittyi itseään ruoskiva ajattelutapa: minä kurja maan matonen. Omaan työhön oli vaarallista olla tyytyväinen, ja nautintokin oli vähän paha juttu.

 

– On hurjaa, että kun tulee ikää ja etäisyyttä lapsuuteen, huomaa kuinka suuresti tällaiset perinteet ja periaatteet ovat vaikuttaneet elämään. Seinällä ei esimerkiksi lukenut, että ”rukoile, tee työtä – ja nauti elämästä”…

 

– Olen joutunut hakemaan kantapään kautta tasapainoa työn teon rajojen määrittelyssä. Työn määrällinen ihannointi kun asettuu jossain vaiheessa laatua vastaan.

 

Suorittajakompleksi?

 

– Löytyy. Mutta kovasti olen opiskellut näiden syvälle juurtuneiden ajattelutapojen ymmärtämistä – ja tehnyt työtä niiden kanssa toimeen tulemiseksi. Elämästä nauttimistakin on pitänyt opiskella.

 

Onko perinteen ahdistavista piirteistä pitänyt pyristellä irti?

 

– Ei minulla mitään irtiottoa ole ollut. Sellainen itsetuntemuksen kannalta tärkeä vaihe tuli kuitenkin, jolloin tajusin, kuinka suuri vaikutus kasvuympäristöllä oli asenteisiini. Se selitti monia asioita.

 

Eikö ihmisarvon mittaaminen suorituksilla ole kristinuskon perusajatusta vastaan?

 

– Kyllä. Itse asiassa mietin näitä asioita usein nykyään. On innoittava haaste yrittää ymmärtää itseään ja ihmistä. Luen paljon kaiken aikaa ja saan siitä virikkeitä tähän prosessiin.

 

Onko kristinuskosta löytynyt vastapainoa tai korjaavaa kokemusta protestanttisen työkulttuurin varjopuolille?

 

– Armon ajatuksen löytäminen on ollut iso asia; se on varmaan tällainen korjaaja.

 

– Kasvuympäristöni vaikutteet ovat myös valtavan positiivinen voimavara. Kun lähdin vanhemmalla iällä hakemaan näitä korjaavia ajatusmalleja, omasta perinteestä löytyi yllättävän paljon aineksia ja vahvuuksia.

 

– Kirkollisvaalien äänestysprosentti voisi nousta, jos kirkko keskittyisi median tavoin keskustelemaan seksuaalisista vähemmistöistä ja naispapeista. Mutta vastakkainasettelujen lietsominen ja bensan heittäminen liekkeihin ei olisi rehellistä kirkon työn kokonaisuudelle.

 

 

Teksti: Janne Villa

Kuva: Jani Laukkanen